Lohikäärmeen aarre
Artturi käveli örkkihaarniska päällään kivisiä käytäviä, puuduttavan säännöllisiä 3 metriä leveitä ja 3 metriä korkeita käytäviä. Näitä käytäviä ei ihminen eikä peikko ollut tehnyt, selvä koneen kädenjälki oli havaittavissa vaikka tyyli oli arkkaista, erikokoisia kiviä ja laastia.
Yllättäen sininen välähdys hänen edessään hätkähdytti ja vaistomaisesti hän otti taka askeleen, örkkimiekka lennähti käteen ja täydessä valmiudessa hän jäi seisomaan.
Pitkä mies mustissa vaatteissa, musta kaapu ja suorat mustat hiukset katseli ympärilleen ja näki Artturin.
Mies sanoi jotain oudolla kielellä ja sanat jyskyttivät Artturin mielessä. Oli kuin hän melkein ymmärtäisi kieltä. Hän avasi mielensä ja luki miehen pintamuistin saadakseen selville mitä hän juuri sanoi.
- Missä olemme arvoisa ritari? Olemmeko aavikkoplaneetalla?
Artturi nyökkäsi, hän lähetti vastauksensa vaivautumatta liikuttamaan huuliaan.
- Kyllä, tämä on Mars, sotaisa planeetta.
Mies vaikutti harmistuneelta
- en ajatellut että täällä olisi sotia, ensimmäisessä ovessa näkyi vain suuri meri, enkä osaa uida, toisessa ovessa oli plkkä taivas enkä osaa lentää, kolmannessa ovessa oli luola enkä viihdy maan alla, neljänessä taas oli kaunis aavikko ja pidin siitä. Viidennessä oli sademetsä ja paljon ötököitä eikä se vaikuttanut kotoisalta joten tulin tänne.
Artturin pää täyttyi mahdollisuuksista. Jossain oli Nexus, portti jokaiseen maailmaan, myös venukseen jossa kytkin oli, jos hän pääsisi sinne, Ra heräisi vihdoin! Hän saisi itsensä takaisin!
- kuinka löydän tämän porttien huoneen? Mistä tulit?
- en tiedä, mies sanoi. Asuin Lontoossa ja kaupungin talossa oli ovi joka vei porttien huoneeseen, ehkä se oli lontoossa mutta analyysini mukaan se ei tainnut olla maapallolla.
Lontoo, Maapallo. Tämä mies tuli maapallolta! Lontoossa oli asutusta, maapallo oli elpynyt. Koko nykyisen elämänsä aikana kukaan ei ollut puhunut maapallosta kuin tarujen paratiisina, paikkana johon kiltit pääsivät kuoltuaan. Pahat heitettiin Plutoon.
Äkkiä jokin muuttui, maailma meni hiljaiseksi, kaikki pysähtyi. Artturi ihmetteli mikä oli kunnes tunnisti ajan taas pysähtyneen, se merkitsi välitöntä vaaraa ja tuskallisen hitaasti hän käänsi päätään paksun ilman keskellä ja näki valoristikon heti takanaan.
Laserverkko oli helppo tunnistaa, ja sen tekemä jälki myös, se leikkasi ihmisen kilon paloiksi ilman ongelmia, ja se oli tulossa häntä kohti!
Aika alkoi hitaasti liikkua ja Artturi hyppäsi ilmaan, heitti miehen tahdollaan taaksepäin ja lensi käytävän reunaan mahdollisimman kapeaksi käpertyneenä.
Liikkeelle lähdettyään aika palasi normaali sykkeeseen, mustapukuinen mies lensi käytävästä isoon huoneeseen ja Artturi lennähti lattialle, ja armottomat lasersäteet viilsivät hänen kylkiään.
Artturi nousi, heitti örkkihaarniskan palaset pois ja tarkisti haavansa, ne paranisi minuuteissa. Hän otti maasta kyljestä ja reidestä lähteneet palaset ja laittoi ne takaisin paikoilleen. Ne sulautuivat nopeasti paikoilleen ja Artturi meni katsomaan miten Lontoolainen pärjäsi tässä järjettömän vaarallisessa paikassa.
- oletko kunnossa? Näin valoja takanasi ja samantien jotain kai räjähti ja lensin tähän isoon halliin. Miehen huuto kaikui hallista käytävälle.
- etkä viittinyt varoittaa minua, kiroili Artturi ja nilkutti isoon luonnolliseen tippukivi luolaan jonka keskellä oli järjetön kasa aarteita, kultaa, hopeaa, timantteja. Koruja, kruunuja, peilejä, seremoniamiekkoja, kaikkea.
- analyysini mukaan valot eivät olleet vaarallisia mutta ehkä ne laukaisivat jonkinlaisen räjähdyslaitteen. Hassua etten kuullut posahdusta.
Mies yritti nousta mutta huomasi luun törröttävän säärestään ulos. Siinä hetkessä hän tajusi parahtaa kivusta.
Artturi linkutti miehen luo kun huomasi kultakasan liikkuvan. Artturi jähmettyi paikoilleen ja käski miestä olemaan hiljaa. Jättimäinen lohikäärmeen pää nousi kultakasasta ja mies huomasi tuijottavansa lohikäärmettä silmiin. Artturi hengitti syvään ja jokin lohikäärmeen tuoksussa häiritsi häntä, se vaikutti tutulta.
Artturi varovasti kosketti lohikäärmeen pinta-ajatuksia ja silloin Lohikäärme nousi täyteen loistoonsa, hengitti sisäänsä ja päästi hirvittävän tulimeren suustaan, miesten päälle.
Artturi Hyppäsi tuttavansa eteen ja käytti kaikki voimansa torjuakseen tulen, ja onnistui halkaisemaan liekit, mutta menettäen viimeisetkin vaaterihmansa. Hänen ihonsa kovettui tulen kestäväksi ja demoniset siivet kasvoivat hänen selkäänsä.
- Minä tunnen sinut lohikäärme Artturi huusi, vaikka ei vielä tiennyt mistä.
Harmistunut lohikäärme päätti kokeilla hampaitaan ärsyttävään pikkuolentoon joka ei tulella kuollut ja laukkasi Artturia päin. Artturi siirsi tuttavaansa läheisen arkun taakse tahdollaan, ja hypähti Lohikäärmeen pään päälle viimeisellä mahdollisella hetkellä. Hän tarrasi hirvittävällä voimalla lohikäärmettä sarvista ja porasi tahtonsa Lohikäärmeen muistoihin.
Ritareita, örkkejä, hirviöitä ja kultaa, vuosi tuhansia.
Kunnes jostain syvältä löytyi Galaktinen sota, robotteja ja kaunis ruskeatukkainen ja sinisilmäinen tyttö joka tuhosi heitä leijonan hahmoisena.
- Ronja!
Artturi päästi irti ja tipahti maahan siivillänsä jarruttaen.
Meren syvä ääni kysyi mitä tuo nimi tarkoitti, miksi hän sanoi sen.
- Ronja on tosi nimesi, Sinä et ole Lohikäärme, sinä olet ihminen, tyttäreni, ja minä olen sinun isäsi. Murra kahleesi ja muutu ihmiseksi.
- Ei pidä paikkaansa, en ole ihminen, en ole Ronja, olen ... en muista. Varmuuden vuoksi syön sinut.
Artturi iski mielellään lohikäärmeen mieleen ja lohikäärme ei voinut liikuttaa kehoaan tai olisi jäänyt suojattomaksi päässään. Artturi puski ja lohikäärme painoi takaisin.
Kuin keväinen jää lohikäärmeen mieli alkoi antaa periksi ja Artturi löysi Areksen luomat kahleet, tuon väärän persoonallisuuden joka pakotti Ronjan unohtamaan itsensä ja omaksumaan väärän persoonallisuuden ja tähän kuuluvan hahmon. Räiskyen Ronja valtasi kehonsa ja nousi taka jaloilleen.
Samaan aikaan maasta tullut mies iski lohikäärmeen jalkaa kultaisella kynttilän jalalla, omasta kivusta välittämättä, hän oli raahautunut taistelemaan lohikäärmettä vastaan. Ilmiselvästi todellisuuden taju puuttui tältä mieheltä.
Artturi siirsi miehen vierelleen kun lohikäärme romahti maahan kuolleen näköisenä. Hetken päästä sen suusta valui ulos limainen uskomattoman kaunis nainen joka nousi seisomaan ja katsoi itseään. Lima ja lika imeytyi hänen ihoonsa ja hän oli puhdas.
- Tata! Ronja huusi ja juoksi isänsä luo.
Artturi halasi tätä ja pitkään he halasivat ja kyyneleet valuivat molempien poskille.
- Luulin että olit kuollut, Ronja sanoi.
- Samoin, kymmenen tuhatta vuotta on pitkä aika.
- mitä tapahtui, mihin katosit?
- Mariah, pieleen osoitetun rakkauden johdosta tuli ja herätti minut kuolleista, puoliksi tietoinen kehoni, kuolematon, harhaili kymmenen tuhatta vuotta neljässä valtakunnassa, kunnes löysi naisen joka pystyi synnyttämään minut viimein. Vasta kun vanha kehoni oli kuollut, pystyin syntymään uudestaan.
- Se on siis totta, sinä olet uudesti syntyvä Budda.
- Se on totta.
Silloin Ronja huomasi mustapukuisen miehen joka katsoi häntä täysin viattomasti ja täysin vailla häpeää. Ronjan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi ja hän kasvatti upean höyhen mekon itselleen.
- Kuka hän on isä?
- Lontoosta tullut mies, en tiedä muuta. Hän ilmestyi hetki sitten tähän kamalaan paikkaan ja taitaa olla täysin kyvytön selviämään täällä. Pelkään että hän on vanhakantainen Mentat, ihmistietokone, aloitekyvytön ja mielipiteetön.
- Mikä on Mentat? mies kysyi mutta Artturi sivuutti hänen kysymyksensä.
- Pääsetkö mitenkään täältä pois? Artturi kysyi Ronjalta.
- Jos löydän haarniskani, niin kyllä.
Artturi katseli ympärilleen ja löysi tutun haarniskan tavaroiden joukosta. Hän lennätti sen luokseen ja ojensi sen Ronjalle.
- Ota tuo mies mukaasi, hän kuolee täällä.
- Ei, olen juuri löytänyt sinut, en saata eroa sinusta nyt.
- Kyllä, sillä olet liian heikko tähän paikkaan, kutsun sinut kun tehtäväni on suoritettu, ja jonkun pitää pelastaa tämä mies, hän on vasta lapsi mieleltään.
Ronja laski päätään ja nyökkäsi.
- Okei.
Hän puki haarniskan miehen päälle, ympäröi tämän orgaanisella haarniskalla eli itsellään ja laukaisi telesiirtimen.
- Näkemiin isä, oli hänen viimeiset sanansa.
Muualla
- emme pysty pysäyttämään alusta, vauhti on vieläkin warp 0.5!
- mitä jos yritämme lentää auringon läpi? tarpeeksi suurella warpilla voisimme selvitä siitä!
- ei onnistu, tämän tähti järjestelmän hyperavaruus on niin pahasti vääntynyt että löytäisimme parhaassa tapauksessa tuntemattomasta tähtijärjestelmästä, pahimmassa tapauksessa mustasta aukosta. Paras mahdollisuutemme on kääntää ja jarruttaa samaan aikaan.
- Ei kun kiihdyttää ja kääntää samaan aikaan.
- HILJAA! huusi mustekalan näköinen hologrammi. Täällä on vain yksi kapteeni ja hän käskee jarruttamaan ja siirtämään kaikki ylimäärä teho suojiin. Me menemme aurinkoon ja yritämme kestää Koronan, kunnes pääsemme pakoon. Toimikaa.
Ravun näköinen olento näppäili monimutkaista päätettään ja humanoidin avaruuspuvun sisällä oleva olento sääti suojia antamalla käskyjä koneelle sähköiskuilla.
Yhtäkkiä mustapukuinen Muinainen ilmestyi komentokannelle, päällään haarniska joka oli lihaa ja metallia. Hänen orgaaninen haarniskansa suli ja muuttui kauniiksi Muinaisen muotoiseksi naiseksi. Komentokannen olennot järkyttyivät, Muinaisen tapaaminen oli harvinaista ja usein ne olivat äärimmäisen mahtavia olentoja.
Viime hetkellä pilotti muisti kääntää alusta ja jarruttaa, mutta oli liian myöhäistä. Kiekon muotoinen alus osui Auringon pintaan.
Yllättäen sininen välähdys hänen edessään hätkähdytti ja vaistomaisesti hän otti taka askeleen, örkkimiekka lennähti käteen ja täydessä valmiudessa hän jäi seisomaan.
Pitkä mies mustissa vaatteissa, musta kaapu ja suorat mustat hiukset katseli ympärilleen ja näki Artturin.
Mies sanoi jotain oudolla kielellä ja sanat jyskyttivät Artturin mielessä. Oli kuin hän melkein ymmärtäisi kieltä. Hän avasi mielensä ja luki miehen pintamuistin saadakseen selville mitä hän juuri sanoi.
- Missä olemme arvoisa ritari? Olemmeko aavikkoplaneetalla?
Artturi nyökkäsi, hän lähetti vastauksensa vaivautumatta liikuttamaan huuliaan.
- Kyllä, tämä on Mars, sotaisa planeetta.
Mies vaikutti harmistuneelta
- en ajatellut että täällä olisi sotia, ensimmäisessä ovessa näkyi vain suuri meri, enkä osaa uida, toisessa ovessa oli plkkä taivas enkä osaa lentää, kolmannessa ovessa oli luola enkä viihdy maan alla, neljänessä taas oli kaunis aavikko ja pidin siitä. Viidennessä oli sademetsä ja paljon ötököitä eikä se vaikuttanut kotoisalta joten tulin tänne.
Artturin pää täyttyi mahdollisuuksista. Jossain oli Nexus, portti jokaiseen maailmaan, myös venukseen jossa kytkin oli, jos hän pääsisi sinne, Ra heräisi vihdoin! Hän saisi itsensä takaisin!
- kuinka löydän tämän porttien huoneen? Mistä tulit?
- en tiedä, mies sanoi. Asuin Lontoossa ja kaupungin talossa oli ovi joka vei porttien huoneeseen, ehkä se oli lontoossa mutta analyysini mukaan se ei tainnut olla maapallolla.
Lontoo, Maapallo. Tämä mies tuli maapallolta! Lontoossa oli asutusta, maapallo oli elpynyt. Koko nykyisen elämänsä aikana kukaan ei ollut puhunut maapallosta kuin tarujen paratiisina, paikkana johon kiltit pääsivät kuoltuaan. Pahat heitettiin Plutoon.
Äkkiä jokin muuttui, maailma meni hiljaiseksi, kaikki pysähtyi. Artturi ihmetteli mikä oli kunnes tunnisti ajan taas pysähtyneen, se merkitsi välitöntä vaaraa ja tuskallisen hitaasti hän käänsi päätään paksun ilman keskellä ja näki valoristikon heti takanaan.
Laserverkko oli helppo tunnistaa, ja sen tekemä jälki myös, se leikkasi ihmisen kilon paloiksi ilman ongelmia, ja se oli tulossa häntä kohti!
Aika alkoi hitaasti liikkua ja Artturi hyppäsi ilmaan, heitti miehen tahdollaan taaksepäin ja lensi käytävän reunaan mahdollisimman kapeaksi käpertyneenä.
Liikkeelle lähdettyään aika palasi normaali sykkeeseen, mustapukuinen mies lensi käytävästä isoon huoneeseen ja Artturi lennähti lattialle, ja armottomat lasersäteet viilsivät hänen kylkiään.
Artturi nousi, heitti örkkihaarniskan palaset pois ja tarkisti haavansa, ne paranisi minuuteissa. Hän otti maasta kyljestä ja reidestä lähteneet palaset ja laittoi ne takaisin paikoilleen. Ne sulautuivat nopeasti paikoilleen ja Artturi meni katsomaan miten Lontoolainen pärjäsi tässä järjettömän vaarallisessa paikassa.
- oletko kunnossa? Näin valoja takanasi ja samantien jotain kai räjähti ja lensin tähän isoon halliin. Miehen huuto kaikui hallista käytävälle.
- etkä viittinyt varoittaa minua, kiroili Artturi ja nilkutti isoon luonnolliseen tippukivi luolaan jonka keskellä oli järjetön kasa aarteita, kultaa, hopeaa, timantteja. Koruja, kruunuja, peilejä, seremoniamiekkoja, kaikkea.
- analyysini mukaan valot eivät olleet vaarallisia mutta ehkä ne laukaisivat jonkinlaisen räjähdyslaitteen. Hassua etten kuullut posahdusta.
Mies yritti nousta mutta huomasi luun törröttävän säärestään ulos. Siinä hetkessä hän tajusi parahtaa kivusta.
Artturi linkutti miehen luo kun huomasi kultakasan liikkuvan. Artturi jähmettyi paikoilleen ja käski miestä olemaan hiljaa. Jättimäinen lohikäärmeen pää nousi kultakasasta ja mies huomasi tuijottavansa lohikäärmettä silmiin. Artturi hengitti syvään ja jokin lohikäärmeen tuoksussa häiritsi häntä, se vaikutti tutulta.
Artturi varovasti kosketti lohikäärmeen pinta-ajatuksia ja silloin Lohikäärme nousi täyteen loistoonsa, hengitti sisäänsä ja päästi hirvittävän tulimeren suustaan, miesten päälle.
Artturi Hyppäsi tuttavansa eteen ja käytti kaikki voimansa torjuakseen tulen, ja onnistui halkaisemaan liekit, mutta menettäen viimeisetkin vaaterihmansa. Hänen ihonsa kovettui tulen kestäväksi ja demoniset siivet kasvoivat hänen selkäänsä.
- Minä tunnen sinut lohikäärme Artturi huusi, vaikka ei vielä tiennyt mistä.
Harmistunut lohikäärme päätti kokeilla hampaitaan ärsyttävään pikkuolentoon joka ei tulella kuollut ja laukkasi Artturia päin. Artturi siirsi tuttavaansa läheisen arkun taakse tahdollaan, ja hypähti Lohikäärmeen pään päälle viimeisellä mahdollisella hetkellä. Hän tarrasi hirvittävällä voimalla lohikäärmettä sarvista ja porasi tahtonsa Lohikäärmeen muistoihin.
Ritareita, örkkejä, hirviöitä ja kultaa, vuosi tuhansia.
Kunnes jostain syvältä löytyi Galaktinen sota, robotteja ja kaunis ruskeatukkainen ja sinisilmäinen tyttö joka tuhosi heitä leijonan hahmoisena.
- Ronja!
Artturi päästi irti ja tipahti maahan siivillänsä jarruttaen.
Meren syvä ääni kysyi mitä tuo nimi tarkoitti, miksi hän sanoi sen.
- Ronja on tosi nimesi, Sinä et ole Lohikäärme, sinä olet ihminen, tyttäreni, ja minä olen sinun isäsi. Murra kahleesi ja muutu ihmiseksi.
- Ei pidä paikkaansa, en ole ihminen, en ole Ronja, olen ... en muista. Varmuuden vuoksi syön sinut.
Artturi iski mielellään lohikäärmeen mieleen ja lohikäärme ei voinut liikuttaa kehoaan tai olisi jäänyt suojattomaksi päässään. Artturi puski ja lohikäärme painoi takaisin.
Kuin keväinen jää lohikäärmeen mieli alkoi antaa periksi ja Artturi löysi Areksen luomat kahleet, tuon väärän persoonallisuuden joka pakotti Ronjan unohtamaan itsensä ja omaksumaan väärän persoonallisuuden ja tähän kuuluvan hahmon. Räiskyen Ronja valtasi kehonsa ja nousi taka jaloilleen.
Samaan aikaan maasta tullut mies iski lohikäärmeen jalkaa kultaisella kynttilän jalalla, omasta kivusta välittämättä, hän oli raahautunut taistelemaan lohikäärmettä vastaan. Ilmiselvästi todellisuuden taju puuttui tältä mieheltä.
Artturi siirsi miehen vierelleen kun lohikäärme romahti maahan kuolleen näköisenä. Hetken päästä sen suusta valui ulos limainen uskomattoman kaunis nainen joka nousi seisomaan ja katsoi itseään. Lima ja lika imeytyi hänen ihoonsa ja hän oli puhdas.
- Tata! Ronja huusi ja juoksi isänsä luo.
Artturi halasi tätä ja pitkään he halasivat ja kyyneleet valuivat molempien poskille.
- Luulin että olit kuollut, Ronja sanoi.
- Samoin, kymmenen tuhatta vuotta on pitkä aika.
- mitä tapahtui, mihin katosit?
- Mariah, pieleen osoitetun rakkauden johdosta tuli ja herätti minut kuolleista, puoliksi tietoinen kehoni, kuolematon, harhaili kymmenen tuhatta vuotta neljässä valtakunnassa, kunnes löysi naisen joka pystyi synnyttämään minut viimein. Vasta kun vanha kehoni oli kuollut, pystyin syntymään uudestaan.
- Se on siis totta, sinä olet uudesti syntyvä Budda.
- Se on totta.
Silloin Ronja huomasi mustapukuisen miehen joka katsoi häntä täysin viattomasti ja täysin vailla häpeää. Ronjan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi ja hän kasvatti upean höyhen mekon itselleen.
- Kuka hän on isä?
- Lontoosta tullut mies, en tiedä muuta. Hän ilmestyi hetki sitten tähän kamalaan paikkaan ja taitaa olla täysin kyvytön selviämään täällä. Pelkään että hän on vanhakantainen Mentat, ihmistietokone, aloitekyvytön ja mielipiteetön.
- Mikä on Mentat? mies kysyi mutta Artturi sivuutti hänen kysymyksensä.
- Pääsetkö mitenkään täältä pois? Artturi kysyi Ronjalta.
- Jos löydän haarniskani, niin kyllä.
Artturi katseli ympärilleen ja löysi tutun haarniskan tavaroiden joukosta. Hän lennätti sen luokseen ja ojensi sen Ronjalle.
- Ota tuo mies mukaasi, hän kuolee täällä.
- Ei, olen juuri löytänyt sinut, en saata eroa sinusta nyt.
- Kyllä, sillä olet liian heikko tähän paikkaan, kutsun sinut kun tehtäväni on suoritettu, ja jonkun pitää pelastaa tämä mies, hän on vasta lapsi mieleltään.
Ronja laski päätään ja nyökkäsi.
- Okei.
Hän puki haarniskan miehen päälle, ympäröi tämän orgaanisella haarniskalla eli itsellään ja laukaisi telesiirtimen.
- Näkemiin isä, oli hänen viimeiset sanansa.
Muualla
- emme pysty pysäyttämään alusta, vauhti on vieläkin warp 0.5!
- mitä jos yritämme lentää auringon läpi? tarpeeksi suurella warpilla voisimme selvitä siitä!
- ei onnistu, tämän tähti järjestelmän hyperavaruus on niin pahasti vääntynyt että löytäisimme parhaassa tapauksessa tuntemattomasta tähtijärjestelmästä, pahimmassa tapauksessa mustasta aukosta. Paras mahdollisuutemme on kääntää ja jarruttaa samaan aikaan.
- Ei kun kiihdyttää ja kääntää samaan aikaan.
- HILJAA! huusi mustekalan näköinen hologrammi. Täällä on vain yksi kapteeni ja hän käskee jarruttamaan ja siirtämään kaikki ylimäärä teho suojiin. Me menemme aurinkoon ja yritämme kestää Koronan, kunnes pääsemme pakoon. Toimikaa.
Ravun näköinen olento näppäili monimutkaista päätettään ja humanoidin avaruuspuvun sisällä oleva olento sääti suojia antamalla käskyjä koneelle sähköiskuilla.
Yhtäkkiä mustapukuinen Muinainen ilmestyi komentokannelle, päällään haarniska joka oli lihaa ja metallia. Hänen orgaaninen haarniskansa suli ja muuttui kauniiksi Muinaisen muotoiseksi naiseksi. Komentokannen olennot järkyttyivät, Muinaisen tapaaminen oli harvinaista ja usein ne olivat äärimmäisen mahtavia olentoja.
Viime hetkellä pilotti muisti kääntää alusta ja jarruttaa, mutta oli liian myöhäistä. Kiekon muotoinen alus osui Auringon pintaan.
Comments