Silverin maailma, Neptunus
Samiran laiva liukui kauniisti portaalin läpi Merkuriuksesta siniseen Neptunukseen.
Taivas oli tumma, ja tähdet näkyivät kirkkaammin kuin Artturi oli ikinä nähnyt. Merkuriuksessa luonnollisesti ei koskaan näkynyt taivasta ja Saturnuksessa taivas oli normaalisti pilvien peitossa, mutta täällä tähtien kirjo oli häikäisevä.
- En tiennyt että niitä on niin paljon, hän sanoi.
- voi sinua hölmöä, ihmissilmä näkee murto-osan tähdistä, kuin pisara meressä. Samira vastasi.
Artturin suu aukesi hämmästyksestä.
laiva liukui vettä pitkin niin että laivan pohja hipoi veden pintaa. Artturi katsoi tähtiä koko yön ja aamulla kun he saapuivat Atlantiksen linnaan, hän nukkui laivan kannella.
Ylös! huusi töykeä merimies ja heitti vettä pojan naamalle. Hätääntynty poika meni vaihtamaan vaatteita ja tuli ulos kävelykeppinsä kanssa, se loi vähän turvaa merirosvojen keskellä.
- Tämä on Neptunuksen ainoa vedenpäällinen rakennelma. Se on rakennettu vuorelle joka on sata metriä veden alla ja on siten Neptunuksen korkein vuori. Onneksi se on lähes päiväntasaajalla. No ei tietenkään onneksi sillä niin Mariah sen suunnitteli. No mennään.
Artturi katsoi kivistä linnaa, se nousi suoraan vedestä ja siihen oli rakennettu iso satama. Laivoja oli varmaan satoja ja niistä suuri osa ei mahtunut satamaan joten ne odottelivat vuoroaan sataman ulkopuolella. Kuten tavallista, Samiran laivaa väistettiin ja hän sai heti paikan.
Samiralla oli mustat vaatteet, pitkät mustat hansikkaat, musta hihaton paita, saapaat yli polvien ja pitkä musta viitta jossa oli hopealla kirjailtu hämähäkki. Hän oli häkellyttävän kaunis.
Samira hymyili kun poika katsoi häntä ja kertoi että Hämähäkkien klaani oli neptunuksen klaaneista vanhin, pienin ja julmin. Se klaani oli elossa vain sen takia että hän oli luvannut kostaa jokainen murha mitä klaani kohtasi. Sen lupauksen jälkeen yhtäkään klaanilaista ei oltu haastettu kaksintaisteluun tai murhattu.
- Miksi tämän lupauksen teit, poika kysyi?
- Koska he ovat julmia ja heikoilla, heikkoja pitää aina auttaa, vai mitä?
- niin mutta kun tota äh. Artturi luovutti.
Samira, artturi ja muutama karvaista merirosvoa kävelivät kivetyillä kaduilla ja ihmiset väistivät heitä pelokkaana. Samira myi lastinsa hirvittävällä voitolla ja pisti velkakirjan viittaansa. Hän katsoi lopulta laivaansa ja käski sen mennä merelle pitämään hauskaa, mutta ei kaupungin lähellä, ja miehet hyksersivät. Artturin vastalauseet olivat äänekkäät ja samira hiljensi ne iskulla kaulaan joka vei pojan äänen loppupäiväksi. Siitä hän oppi ettei samiran kanssa kiistelty.
-Mennään hän sanoi ja otti kauniin haltia veneen, sen omistajat heittäytyivät maahan kumarrukseen ja eivät estäneet häntä.
Nopeasti artturi teki muutamia komentoja taikasauvallaan ja koputti laivan kantta, siihen ilmestyi sauvan päästä pieni kristalli jonka hän antoi laivan omistajille lahjaksi.
- Viekää se merelle ja antakaa sille levää ja kalansuomuja. Viikon päästä se on valmis.
Kalastaja pariskunta hämmentyneenä teki näin ja viikossa heille kasvoi merelle hyvin kaunis kartano joka kellui vedessä ja kesti koviakin myrskyjä. Siinä oli auringonenergialla toimiva potkuri jolla he pääsivät hitaasti kaupunkiin ja takaisin merelle, ja äänikomennolla toimiva lukitusjärjestelmä niin ettei kukaan muu kuin he päässeet sisälle. Talo tunnisti omakseen ensimmäiset äänet mitä kuuli. Tässä talossa pariskunta eli elämänsä onnellisesti ja heidän lapsensa ja lasten lapsensa myös.
Kuolinvuoteellaan he kiittivät jumalia siitä että olivat kohdanneet mustan lesken ja hänen seurassaan kulkeneen pojan tuona päivänä.
Samira ja poika kuitenkin jatkoivat matkaa ja laiva suuntasi meren syvyyksiin. Veden noustessa reunalle se ei valunutkaan kannelle vaan pysähtyi johonkin voimakenttään.
- Voimakenttä on hyvin vanhaa teknologiaa, niin vanhaa että neptunuksessa kasvaa kaloja jotka luovat voimakentän pelästyessään. Näitä kaloja voi pyydystää ja kuorruttaa laivan ulkokuori heidän luillaan ja kun siihen johdetaan sähköä, laivan ympärille muodostuu pallomainen voimakenttä. Yksinkertaista loppujenlopuksi.
-Miten niin teknologiaa, eihän kalat ole teknologiaa, ne ovat eläviä olentoja! Artturi sanoi.
Samira katsoi häntä hetken ja sanoi.
- Etkö tiennyt että eläimiäkin voi rakentaa? Tutkipas tuota taikasauvaasi hetken.
Hämmentynty (taas) poika istahti alas ja alkoi käydä taikasauvansa valikoita läpi. Koska hän oli oppinut lukemaan vasta vuosi sitten, ei hän ollut ehtinyt tutkia sauvaansa paljon.
Tosiaan, siellä oli kohta eläimet, ja satoja hänelle tuntemattomia eläimiä. Lopulta hän kokeili tehdä itselleen kissan sillä hänellä oli lapsena ollut kissa ja hän ikävöi Toffoa kovasti, siksi hän valitsi kissan näköisen eläimen jonka nimen kirjoitus oli hänelle tuntematon, kanji kirjoitus on siitä huono että jokainen sana pitää opetella erikseen.
Hän laittoi pienen kristallin ruukkuun jossa oli multaa ja kasteli sitä ja kaatoi sinne ruuan jätteitä.
Illalla he saapuivat uskomattomaan meren alaiseen kaupunkiin. Tuhannet pikku valot valaisivat sitä ja kauniit valaat ja kalat kiersivät sitä. Veden paine sai pojan korvat lukkoon lukuisia kertoja mutta hän tottui siihen hitaasti. Samira kertoi etteivät he voineet laskeutua nopeammin sillä veden paine oli liian kova pienen pojan keholle.
Lopulta he lähestyivät kaupunkia ja uivat kaupungin seinän läpi joka olikin voimakenttä ja rojahtivat joelle joka toimi kulkuväylänä kaupungin veneille. Talot olivat rakennettu koralleista jotka näyttivät siltä kuin olisivat kasvaneet talojen muotoisiksi, ja samira varmistikin että juuri näin oli käynyt. Nämä olivat ohjelmoitavia koralleja jotka kasvoivat tarkalleen ennalta ohjelmoitavaan muotoon.
Maailma olikin monta kertaa maagisempi kuin pieni Artturi olisi ikinä voinut kuvitella. Kasvavia taloja, meren alaisia kaupunkeja, ja kaikista ihmeellisimpänä tietenkin kokonainen planeetta joka oli veden peitossa.
Samira etsi kaupungin parhaan koulun ja kirjoitti Artturin sisään.
- Miksi haluat aina pistää minut uuteen kouluun, osaan jo lukea ja laskea, mitä muuta vielä pitäisi oppia?
Samira vain hymyili ja sanoi
- Olet liian nuori minulle, jäät tänne kasvamaan.
Punastunut artturi yritti sanoa jotain mutta ei saanut mitään sanotuksi. Samirahan oli kolme kertaa häntä vanhempi, eihän se nyt käynyt eikä koskaan ollut tullut Artturille mieleen. Tai miksi valehdella itselleen, kyllä hän tiesi että samira tiesi hänen tunteensa. Varmaan paremmin kuin hän itse.
Luciferin laskiessa he kävelivät torilla ostaen ruokia ja menivät ylelliseen hotelliin. Hotellin aulassa Artturi näki epäsiistejä haltioita jotka juttelivat keskenään, kiroilivat ja sylkivät, polttivat tupakkaa ja joivat olutta.
Artturi ei ikinä ollut nähnyt sen kaltaisia haltioita. Hän oli luullut että haltiat olivat viisaita, sivistyneitä, kauniita ja musikaalisia eikä mitään tuollaista.
Utelias poika seurasi haltioita taukotupaan ja tajusi että haltiat olivat palvelusväkeä tässä hotellissa. Vaikka Saturnuksessa haltiat olivatkin ylimysrotua, ei täällä asiat olleet samoin.
Hän yritti olla huomaamaton mutta pian yksi nainen joka oli aavistuksen ylipainoinen, mikä piti olla haltialle mahdotonta, huusi hänelle että mitä hän haluaa?
Naisella oli huonosti laitettua kajaalia ja osa hampaista puuttui. Jokin viha nousi pojan sielusta ja hyvin epä 11 vuotiaan tavalla hän käveli sisään ja alkoi puhua haltioille kuin karismaattinen johtaja joka johti armeijoita sotaan.
- Mitä tämä on? Oletteko unohtaneet rotunne perinnön? Haltia ei koskaan saa polttaa, syödä roskaa, juoda alkoholia! En ole koskaan kuullut haltian kiroilevan tai näyttäytyvät epäsiististi. Miten te olette vajonneet näin alas? missä on teidän ylpeytenne?
Haltiat ovat ensimmäisiä geneettisesti muunneltuja rotuja ja ensimmäinen onnistunut askel täydellisyyteen. Katsokaa nyt häntä, Artturi osoitti naista jolta puuttui hampaita. Häneltä puuttu hampaita, te olette tappaneet symbioottinne ja nyt saatte maksaa sen hinnan. Jos käännätte kelkkanne nyt voin korjata symbiootin mutta sitä ennen saatte ryhdistäytyä, olkaa haltioita, älkää örkkejä.
Syntyi hetken hiljaisuus ja haltiat katsoivat häntä hölmistyneenä. Sitten yksi lyhythiuksinen haltia sanoi
- Poika kaipaa vähän selkäsaunaa, ei aikuisille ihmisille noin puhuta, ja sitten hän yritti antaa korvatillikan pojalle.
Hienostuneella liikkeellä Artturi pyörähti ja haltia lensi maahan kauniissa kaaressa, ja haltian ilmat lensivät pihalle. Kolmen sekunnin hiljaisuuden jälkeen loput miehet ja osa naisista nappasivat mitä esineitä löysivätkin aseeksi sopivaa ja lähtivät hyökkäykseen.
- Mitä teille on opetettu Artturi kysyi. Te olette haltioita, ette saa luottaa voimaan.
Yksi haltia huusi kun hänen ranteensa murtui samalla kun poika taivutti hänet maahan. Toinen lensi keppinsä perässä isompaa haltiaa päin.
- Jopa minä, yksitoista vuotta vanha poika olen vahvempi kuin puolet teistä. Ettekö ymmärrä käyttä notkeuttanne ja nopeuttanne hyväksenne. Te jopa tappelette kuin örkit.
Tämä sai heidät vain kovempaan kiihkoon ja yksi onnistui lyödä poikaa nyrkillä naamaan.
- Oliko tuo sinusta miehen lyönti? Artturi sanoi. Ei tunnu siltä. Sitten hän pyörähti ja potkaisi miestä kiertopotkulla päähän. Mies ei enää herännyt sinä iltana.
Rauhallisesti poika liikkui riehuvien haltioiden keskellä ja kaatoi heitä kuin heinää. Kun he kaikki olivat tuskissaan maassa nainen oven suussa taputti käsiään.
- Isoisäsi ei koskaan opettanut minulle tuota tyyliä, hän väitti etten tarvinnut Bujutsun lisäksi mitään muuta, mutta luulen että hän halusi vain pitää jotain salaisuuksia itsellään koska pelkäsi minua, samira sanoi.
-Isoisäni ei pelännyt ketään! Artturi sanoi.
-Nyt tiedän sen, mutta silloin olin nuori ja ajattelin hupsusti.
Artturi hämmentyi, mistä hän tiesi mitä isoisä pelkäsi ja ei.
Haltiat pelästyivät ja hyppäsivät maahan alentuvasti kumartumaan, mutta Samira ärsyyntyi tästä.
- Viisi sekunttia nousta seisomaan niinkuin ihmiset, tai kuolee, hän sanoi.
Kaksi sekunttia kului ja haltiat hädissään nousivat ylös. Yhden jalka oli rikki ja hän kaatui alas.
Samira otti vyöltään piikin ja sanoi Viisi!
Järkyttynyt poika huusi EI! ja juoksi haltian eteen. Piikki lensi miestä kaulaan ja Artturi onnistui iskemään kätensä eteen. Piikki iskeytyi häneen käteensä aiheuttaen pienen piston.
Samira meni kylmäksi kuin patsas.
- Se on hermomyrkkyä, joka sekuntti se luo kivun joka on kaksi kertaa kovempi kuin sekuntti sitten.
- Anna minulle vastamyrkky.
- Siihen ei ole, se on ala-haltioille tarkoitettua. Miksi tuhlaisin heihin myrkkyä johon on vastamyrkky. Olen tuhlannut sinuun liikaa aikaa, kaikki turhaan. Hyvästi.
Samira kääntyi kylmästi ja käveli pois.
Runoilijasoturit ovat tunteettomia. He runoilevat ja tappavat ilman tunnontuskia, ja ovat onnellisia. Kuitenkin kun Samira syntyi tähän uuteen kehoon jotain meni pieleen. Hänen rakentajansa ei ottanut huomioon että tunteettomuus on synnynnäinen vika joka periytyi heidän klooni isältään William Shatnerilta. Luodessaan tämän kehon Samiran luoja ei ymmärtänyt luoda tätä virhettä sillä hän teki täydellisen kehon.
Samira ei ymmärtänyt syviä tunteita, myötätuntoa, rakkautta. Silti hän tunsi niitä, hän ei vain tajunnut sitä. Hän ei ymmärtänyt miksi kyyneleet valuivat hänen poskiltaan kun hän käveli ulos hotellista. Hän oli itkenyt edellisen kerran vain silloin kun sai kuulla Artturi suuren kuolleen ja silloin hän päätti ryhtyä kuolemattomaksi.
Iso musta mies tuli häntä vastaan ja muuttui isommaksi ihmissudeksi ja kertoi että oli odottanut koko elämänsä voidakseen haastaa Samiran kaksintaisteluun. Samira käveli hänen ohitseen vilkaisemattakaan häntä. Hämmentynyt peto suuttui hurjasti ja syöksyi perään. Samira katosi kulman taakse ja peto juoksi perään. Kulman takaa ilmestyi yhtäkkiä käsi joka väänsi pedon niskat nurin ja lennätti pedon jätekasaan. Kun pedon niska alkoi parantua lensi halvaannuttava piikki perään ja Samira käveli kylmästi veneeseensä ja lähti pois Neptunuksesta seuraavalla portaalilla joka kuukauden päästä avautui Marssiin.
Samaan aikaan hotellissa Artturi otti piikin pois kädestään ja katsoi kättään.
- Olen pahoillani sanoi yksi haltioista. Sinä pelastit henkeni, olet nyt yksi meistä vaikka se ei paljoa painakkaan.
- Se on vain kipua, meditoikaa kanssani, tulkaa ympärilleni, Artturi sanoi.
Shizen istunta Artturi sanoi ja näytti heille kuinka istua jalkojen päällä ja muodosti heistä piirin ympärilleen. Kädestä alkoi mennä tunto.
-Kädet syliin, hyvä ryhti, silmät kiinni, kuvitelkaa horisontti joka levenee, levenee koko ajan, kunnes se on leveämpi kuin aurinkokunta.
Käden kipu muuttui polttavaksi, pian poika ei pystynyt enää puhumaan, pian hän huusi kurkkusuorana kunnes ei enää pystynyt tuottamaan ääntä. Hänen tajuntansa kipunoi kunnes näki alkuräjähdyksen. tähdet lensivät avaruudessa kunnes muodostuivat aurinkokunnaksi. Planeetat muodostuivat auringon ympärille ja kiersivät aurinkoa kiltisti. Artturi näki ison, hyvin ison kiekonmuotoisen avaruusaluksen lentävät holtittomasti aurinkokuntaa kohti, ja näki kuinka sen kurssi oli aurinkoa kohti.
Hänen mielensä lensi neptunuksen pohjoisnavalle missä nainen asui mukavasti viidakossaan. tästä pallonmuotoisesta aluksesta Samira oli kertonut, täällä asui Mariah, viimeinen nainen joka näki hänen isoisänsä elossa.
Artturi sanoi naiselle 'meille on tulossa vieraita, he ovat tervetulleita, pelasta heidät ennenkuin he lentävät aurinkoon' ja nainen pelästyi. Hän huusi taivaalle
-Artturi, oletko se sinä? etkö kuollutkaan, vai tulitko kummittelemaan minulle kymmenen tuhannen vuoden jälkeen? Mitkä vieraat hän kysyi.
Artturi näytti aluksen.
- Niinpä tietysti, tottakai he menettävät aluksensa hallinnan koska aurinkokunnan hyperavaruus on myrskyn silmä.
- Etkö huomaa sitä? Artturi kysyi. He eivät lennä hyperavaruudessa, vaan sen pinnalla. Se ei ole ihmisten rakentama alus, vaan muiden. He ovat keksineet uuden tavan matkata avaruudessa, he taivuttavat avaruutta tuoden kaukana olevat asiat lähelle, heidän tapansa on turvallisempi kuin meidän, ja nyt ihmisten on aika oppia muilta roduilta. Siksi he ovat päässeet näin pitkälle, hyperavaruus alus ei olisi päässyt.
Nainen katsoi aluksen lentoa ja vastasi
- olet oikeassa, miten he sen tekivät? Minä menen, minä pelastan sen aluksen koska rakastan sinua.
- näkemiin, vielä tapaamme.
- Artturi, älä jätä minua taas! Kymmenen tuhatta vuotta olen sinua odottanut, tule takaisin.
- Minut on tarkoitettu toiselle, älä odota minua enää.
Mariah lyyhistyi polvilleen kun alus lähti nousuun. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Rakastan sinua, en koskaan sanonut sinulle sitä kun olit elossa.
- Unohdat että toisin kuin monet jotka väittävät toisin, tiedän kaiken. kun tapaamme taas Mistra on herännyt, profetian aika on lähellä, valmistele Jupiterin laivasto.
-Jupiterin laivasto? Menemmekö sotaan? hän kysyi.
- Artturi vastasi: Kyllä, AI on nousemassa taas, uudessa muodossa mutta voimakkaana, ja galaktista imperiumia ei ole vastustamassa häntä. Nyt on nuorten rotujen aika nousta ansaitsemaan paikkansa galaksissa. Mikäli nuoret rodut eivät AIta pysäytä, orgaanisten aika galaksissamme on ohi ja koneiden aika tulee.
Päättäväinen Mariah nousi ja sanoi - Teen kuten käsket, Jupiterin laivasto tulee olemaan valmis kun Mistra herää.
Artturin mieli kaikkosi Mariahin luota ja hän pikakelasi aikaa eteenpäin nähden kuinka alus heittelehti aurinkoa kohden ja Mariah ei ehtinyt sitä pelastaa. Se lensi polttaviin liekkeihin ja Mariah lensi pois.
Aika hidastui auringon pinnalla ja alus lensi sen pinnalle pysähtyen kuin hidastetussa elokuvassa maatilan pihalle. Hämmentyneet matkustajat katsoivat ulos ja kapteeni ja hänen upseerinsa tulivat pienellä aluksella maatilan pihalle.
Kapteeni oli lihaksikas haltia, hänen vartija päällikkönsä oli pelottava Araknidi, tiedustelupäällikkö oli oudossa avaruuspuvussa liitävä Vorloni, lentokapteeni oli lonkeroilaan kävelevä Nebra, hänkin avaruuspuvussaan, ja perässä lensi onnellinen Drago, joka näki ympärillään paratiisin. Auringon käsittämättömät tulilieskat löivät tulta taivaalle hidastetusti, Auringon kirkkaus oli vaimennettu niin että he pystyivät katsoa tulta rauhassa palamatta poroksi. Jokaisella oli juuri sopivan lämmintä, myös Dragolla joka vaati 400 astetta kuumempaa lämpöä kuin muut.
Yhdessä he kävelivät maatilan taloon jossa oli unisen näköinen mies juomassa aamukahvia. Hänellä oli keltainen aamutakki ja tossut, ja keittiö oli vaatimaton maatilan keittiö.
- Tulkaa sisään, jos haluatte kahvia saatte keittää sitä itse.
-Mikä paikka tämä on? Kapteeni kysyi.
- No tämä taitaa olla aurinko. Mistra on heräämässä, vain Artturin aloituskäsky puuttuu, sitä tässä odotellaan.
- Kuka sinä olet?
- ARtturi, tai pieni osa häntä, vähän niinkuin valvova prosessi. Mies vastasi.
- Oletko sinä tietoinen kone? kapteeni kysyi.
- No yksi ali prosessi.
- Olemmeko me siirtyneet tämän koneen virtuaalimaailmaan, olemmeko me kuolleet?
Mies keltaisessa aamutakissaan nousi, siirsi vähän verhoja syrjään ja katsoi ulos.
- Ei, kyllä tuo auringolta näyttää, ja te näytätte olevan elossa. miksi kysyt hassuja.
Kapteeni alkoi hermostua.
- Miten voimme olla auringossa sehän polttaa kaiken poroksi mikrosekunneissa?
- Koska lämpö on aineen värähtelyä, se heikkenee kun värähtely hidastuu. Hidastin aikaa teille sopivaksi niin että auringon lämpö värähtelee teille sopivalla taajuudella. Toisin sanoen täällä on mukavan lämmintä, 20 astetta, koska aikaa on hidastettu. Lisäksi loin tänne ilmakehän ja maapinnan jotta voisitte kävellä mukavasti.
Aluksen matkustajat katsoivat toisiaan peloissaan.
- Olet jumala! Nebra sanoi äänisyntetosaattorillaan.
Mies mietti ja nyökytteli.
- voisihan tuon sanoa niinkin, vaikka minulla on hyvin vähän valtaa. En voi pomppia planeetoilla luoden kuningaskuntia, itseasiassa en pääse auringosta mihinkään, olen auringon vartija. Mutta viihdyn täällä, tämä on kotini. miksi menisin ahtaaseen planeettaan, kun täällä on rajattomasti tilaa, ja mielenkiintoista työtä.
- Mitä työtä kysyi Arkanidi.
- No viimeisen kymmenen tuhannen vuoden aikana olen piirtänyt matriisia hyperavaruuteen ja polttanut Silveriä hyperavaruuteen.
- Mitä se tarkoittaa? kysyi kapteen.
- No se tarkoittaa sitä, että Mistra on uudenlainen supertietokone, supertietokone joka asuu itse hyperavaruudessa, se ei ole materiaa vaan puhdasta energiaa joka on piirretty itse hyperavaruuteen. Sen laskentateho on moneen potenssiin verrattuna materiaalisiin supertietokoneisiin ja nykyisen tietämyksemme mukaan täysin tuhoutumaton. Kyllä, Mistraa voisi sanoa jumalaksi. Minä en sitä ole, vähäinen velho vain.
Hämmentyneet matkustajat olivat hiljaa. Nebra rikkoi hiljaisuuden sanomalla
- pääsemmekö täältä sitten pois?
Mies joi kahviaan ja sanoi, - mikäs siinä, sopii minulle. vähän täällä on tylsää kun Mistra on valmis ajattelin kuunnella uutisia maailmalta. Voidaanhan me jutella Solar netinkin kautta, mä tykkään chatata.
Sitten hän jatkoi
- Juuri mistran takia te menetitte aluksenne hallinnan. Älkää missään tapauksessa käyttäkö hypermoottoreita aurinkokunnassa tai eksytte pahemman kerran. Onneksi Mariah tuli hätiin, pelastuitte pahimmilta törmäyksiltä. Voin siirtää teidät Marsiin missä voitte korjata alustanne ja koittakaa saada tietoverkkonne auki että voin kysellä kuulumisia. Noh alukseen siitä, mars.
Puinen maalaistalo hävisi kirkkaan valovälähdyksen mukana ja matkustajat huomasivat olevansa takaisin komentokannella. Sitten he hypähtivät hyperavaruuteen, uskomaton väriloisto jota kukaan heistä ei ennen ollut nähnyt, korostuneen loisteliaana sen takia että aurinkokunnan hyperavaruus oli ennätyksellisen poimuttunut Mistran takia.
Pian he olivatkin punaisen planeetan kiertoradalla ja alkoivat vajota planeetan pinnalle. Miehistö oli heti hätätilassa ja he alkoivat laskeutua kaikella taidollaan ja selvisivät aavikolle ehjin nahoin.
Kaikki tämä tapahtui vuotta myöhemmin mutta Artturi näki sen kuin olisi ollut paikalla, sillä hermomyrkky voimisti hänen piileviä telepaatin kykyjä ja hän alkoi nähdä tulevaisuuteen.
Sitten artturi käänsi tietoisuutensa ulkoisen sijaan sisään ja alkoi katsoa sisällensä. Se oli tuskallista sillä silloin hän alkoi tiedostaa tuskansa monikerroin selvemmin. Hän katsoi veren kiertoaan ja näki siellä molekyylejä jotka eivät kuuluneet sinne, ne olivat kiinnittyneet hermoihin kuin koukut ja tahdollaan hän rikkoi ne palasiksi. Hän kävi läpi koko verenkiertonsa ja yksi kerrallaan rikkoi molekyylit kunnes kipu alkoi asteittain hellittää. Tajunnan räjäyttävä tuska muttui kehon puutumiseksi ja hän tiesi olevansa parantunut. Oli aika herätä.
Hän avasi silmänsä ja katsoi katossa heiluvaa paperista lintua joka lensi lankojen varassa. Hän oli sängyssä jossa valkoiset puuvillalakanat peittivät hänen kehonsa. Hänellä oli päällään valkoinen pyjama joka oli märkä hiestä. Hänen ympärillään oli tajuttomia potilaita, todennäköisesti koomapotilaita. Hän nousi ja katsoi potilaita mieleen ja löytäessään potilaan jonka tiesi pystyvänsä parantamaan hän laittoi silloin kätensä tämän rinnalle ja sulki silmänsä ja antoi parantavan voiman virrata.
Seuraavana aamuna puolet potilaista oli herätetty.
Hoitaja tuli sisälle ja hämmästyi.
- Mitä täällä on tapahtunut? hän kysyi.
- Minä paransin heidät. Kauanko olen ollut tajuton?
Viikon hoitaja sanoi, ja käski hänet sänkyyn, ei saantu nousta ilman lääkärin lupaa. Artturi käski häntä näyttämään suihkun ja tuomaan hänen vaatteensa, hoitaja totteli ilman mutinoita.
Oli aika jatkaa matkaa.
Taivas oli tumma, ja tähdet näkyivät kirkkaammin kuin Artturi oli ikinä nähnyt. Merkuriuksessa luonnollisesti ei koskaan näkynyt taivasta ja Saturnuksessa taivas oli normaalisti pilvien peitossa, mutta täällä tähtien kirjo oli häikäisevä.
- En tiennyt että niitä on niin paljon, hän sanoi.
- voi sinua hölmöä, ihmissilmä näkee murto-osan tähdistä, kuin pisara meressä. Samira vastasi.
Artturin suu aukesi hämmästyksestä.
laiva liukui vettä pitkin niin että laivan pohja hipoi veden pintaa. Artturi katsoi tähtiä koko yön ja aamulla kun he saapuivat Atlantiksen linnaan, hän nukkui laivan kannella.
Ylös! huusi töykeä merimies ja heitti vettä pojan naamalle. Hätääntynty poika meni vaihtamaan vaatteita ja tuli ulos kävelykeppinsä kanssa, se loi vähän turvaa merirosvojen keskellä.
- Tämä on Neptunuksen ainoa vedenpäällinen rakennelma. Se on rakennettu vuorelle joka on sata metriä veden alla ja on siten Neptunuksen korkein vuori. Onneksi se on lähes päiväntasaajalla. No ei tietenkään onneksi sillä niin Mariah sen suunnitteli. No mennään.
Artturi katsoi kivistä linnaa, se nousi suoraan vedestä ja siihen oli rakennettu iso satama. Laivoja oli varmaan satoja ja niistä suuri osa ei mahtunut satamaan joten ne odottelivat vuoroaan sataman ulkopuolella. Kuten tavallista, Samiran laivaa väistettiin ja hän sai heti paikan.
Samiralla oli mustat vaatteet, pitkät mustat hansikkaat, musta hihaton paita, saapaat yli polvien ja pitkä musta viitta jossa oli hopealla kirjailtu hämähäkki. Hän oli häkellyttävän kaunis.
Samira hymyili kun poika katsoi häntä ja kertoi että Hämähäkkien klaani oli neptunuksen klaaneista vanhin, pienin ja julmin. Se klaani oli elossa vain sen takia että hän oli luvannut kostaa jokainen murha mitä klaani kohtasi. Sen lupauksen jälkeen yhtäkään klaanilaista ei oltu haastettu kaksintaisteluun tai murhattu.
- Miksi tämän lupauksen teit, poika kysyi?
- Koska he ovat julmia ja heikoilla, heikkoja pitää aina auttaa, vai mitä?
- niin mutta kun tota äh. Artturi luovutti.
Samira, artturi ja muutama karvaista merirosvoa kävelivät kivetyillä kaduilla ja ihmiset väistivät heitä pelokkaana. Samira myi lastinsa hirvittävällä voitolla ja pisti velkakirjan viittaansa. Hän katsoi lopulta laivaansa ja käski sen mennä merelle pitämään hauskaa, mutta ei kaupungin lähellä, ja miehet hyksersivät. Artturin vastalauseet olivat äänekkäät ja samira hiljensi ne iskulla kaulaan joka vei pojan äänen loppupäiväksi. Siitä hän oppi ettei samiran kanssa kiistelty.
-Mennään hän sanoi ja otti kauniin haltia veneen, sen omistajat heittäytyivät maahan kumarrukseen ja eivät estäneet häntä.
Nopeasti artturi teki muutamia komentoja taikasauvallaan ja koputti laivan kantta, siihen ilmestyi sauvan päästä pieni kristalli jonka hän antoi laivan omistajille lahjaksi.
- Viekää se merelle ja antakaa sille levää ja kalansuomuja. Viikon päästä se on valmis.
Kalastaja pariskunta hämmentyneenä teki näin ja viikossa heille kasvoi merelle hyvin kaunis kartano joka kellui vedessä ja kesti koviakin myrskyjä. Siinä oli auringonenergialla toimiva potkuri jolla he pääsivät hitaasti kaupunkiin ja takaisin merelle, ja äänikomennolla toimiva lukitusjärjestelmä niin ettei kukaan muu kuin he päässeet sisälle. Talo tunnisti omakseen ensimmäiset äänet mitä kuuli. Tässä talossa pariskunta eli elämänsä onnellisesti ja heidän lapsensa ja lasten lapsensa myös.
Kuolinvuoteellaan he kiittivät jumalia siitä että olivat kohdanneet mustan lesken ja hänen seurassaan kulkeneen pojan tuona päivänä.
Samira ja poika kuitenkin jatkoivat matkaa ja laiva suuntasi meren syvyyksiin. Veden noustessa reunalle se ei valunutkaan kannelle vaan pysähtyi johonkin voimakenttään.
- Voimakenttä on hyvin vanhaa teknologiaa, niin vanhaa että neptunuksessa kasvaa kaloja jotka luovat voimakentän pelästyessään. Näitä kaloja voi pyydystää ja kuorruttaa laivan ulkokuori heidän luillaan ja kun siihen johdetaan sähköä, laivan ympärille muodostuu pallomainen voimakenttä. Yksinkertaista loppujenlopuksi.
-Miten niin teknologiaa, eihän kalat ole teknologiaa, ne ovat eläviä olentoja! Artturi sanoi.
Samira katsoi häntä hetken ja sanoi.
- Etkö tiennyt että eläimiäkin voi rakentaa? Tutkipas tuota taikasauvaasi hetken.
Hämmentynty (taas) poika istahti alas ja alkoi käydä taikasauvansa valikoita läpi. Koska hän oli oppinut lukemaan vasta vuosi sitten, ei hän ollut ehtinyt tutkia sauvaansa paljon.
Tosiaan, siellä oli kohta eläimet, ja satoja hänelle tuntemattomia eläimiä. Lopulta hän kokeili tehdä itselleen kissan sillä hänellä oli lapsena ollut kissa ja hän ikävöi Toffoa kovasti, siksi hän valitsi kissan näköisen eläimen jonka nimen kirjoitus oli hänelle tuntematon, kanji kirjoitus on siitä huono että jokainen sana pitää opetella erikseen.
Hän laittoi pienen kristallin ruukkuun jossa oli multaa ja kasteli sitä ja kaatoi sinne ruuan jätteitä.
Illalla he saapuivat uskomattomaan meren alaiseen kaupunkiin. Tuhannet pikku valot valaisivat sitä ja kauniit valaat ja kalat kiersivät sitä. Veden paine sai pojan korvat lukkoon lukuisia kertoja mutta hän tottui siihen hitaasti. Samira kertoi etteivät he voineet laskeutua nopeammin sillä veden paine oli liian kova pienen pojan keholle.
Lopulta he lähestyivät kaupunkia ja uivat kaupungin seinän läpi joka olikin voimakenttä ja rojahtivat joelle joka toimi kulkuväylänä kaupungin veneille. Talot olivat rakennettu koralleista jotka näyttivät siltä kuin olisivat kasvaneet talojen muotoisiksi, ja samira varmistikin että juuri näin oli käynyt. Nämä olivat ohjelmoitavia koralleja jotka kasvoivat tarkalleen ennalta ohjelmoitavaan muotoon.
Maailma olikin monta kertaa maagisempi kuin pieni Artturi olisi ikinä voinut kuvitella. Kasvavia taloja, meren alaisia kaupunkeja, ja kaikista ihmeellisimpänä tietenkin kokonainen planeetta joka oli veden peitossa.
Samira etsi kaupungin parhaan koulun ja kirjoitti Artturin sisään.
- Miksi haluat aina pistää minut uuteen kouluun, osaan jo lukea ja laskea, mitä muuta vielä pitäisi oppia?
Samira vain hymyili ja sanoi
- Olet liian nuori minulle, jäät tänne kasvamaan.
Punastunut artturi yritti sanoa jotain mutta ei saanut mitään sanotuksi. Samirahan oli kolme kertaa häntä vanhempi, eihän se nyt käynyt eikä koskaan ollut tullut Artturille mieleen. Tai miksi valehdella itselleen, kyllä hän tiesi että samira tiesi hänen tunteensa. Varmaan paremmin kuin hän itse.
Luciferin laskiessa he kävelivät torilla ostaen ruokia ja menivät ylelliseen hotelliin. Hotellin aulassa Artturi näki epäsiistejä haltioita jotka juttelivat keskenään, kiroilivat ja sylkivät, polttivat tupakkaa ja joivat olutta.
Artturi ei ikinä ollut nähnyt sen kaltaisia haltioita. Hän oli luullut että haltiat olivat viisaita, sivistyneitä, kauniita ja musikaalisia eikä mitään tuollaista.
Utelias poika seurasi haltioita taukotupaan ja tajusi että haltiat olivat palvelusväkeä tässä hotellissa. Vaikka Saturnuksessa haltiat olivatkin ylimysrotua, ei täällä asiat olleet samoin.
Hän yritti olla huomaamaton mutta pian yksi nainen joka oli aavistuksen ylipainoinen, mikä piti olla haltialle mahdotonta, huusi hänelle että mitä hän haluaa?
Naisella oli huonosti laitettua kajaalia ja osa hampaista puuttui. Jokin viha nousi pojan sielusta ja hyvin epä 11 vuotiaan tavalla hän käveli sisään ja alkoi puhua haltioille kuin karismaattinen johtaja joka johti armeijoita sotaan.
- Mitä tämä on? Oletteko unohtaneet rotunne perinnön? Haltia ei koskaan saa polttaa, syödä roskaa, juoda alkoholia! En ole koskaan kuullut haltian kiroilevan tai näyttäytyvät epäsiististi. Miten te olette vajonneet näin alas? missä on teidän ylpeytenne?
Haltiat ovat ensimmäisiä geneettisesti muunneltuja rotuja ja ensimmäinen onnistunut askel täydellisyyteen. Katsokaa nyt häntä, Artturi osoitti naista jolta puuttui hampaita. Häneltä puuttu hampaita, te olette tappaneet symbioottinne ja nyt saatte maksaa sen hinnan. Jos käännätte kelkkanne nyt voin korjata symbiootin mutta sitä ennen saatte ryhdistäytyä, olkaa haltioita, älkää örkkejä.
Syntyi hetken hiljaisuus ja haltiat katsoivat häntä hölmistyneenä. Sitten yksi lyhythiuksinen haltia sanoi
- Poika kaipaa vähän selkäsaunaa, ei aikuisille ihmisille noin puhuta, ja sitten hän yritti antaa korvatillikan pojalle.
Hienostuneella liikkeellä Artturi pyörähti ja haltia lensi maahan kauniissa kaaressa, ja haltian ilmat lensivät pihalle. Kolmen sekunnin hiljaisuuden jälkeen loput miehet ja osa naisista nappasivat mitä esineitä löysivätkin aseeksi sopivaa ja lähtivät hyökkäykseen.
- Mitä teille on opetettu Artturi kysyi. Te olette haltioita, ette saa luottaa voimaan.
Yksi haltia huusi kun hänen ranteensa murtui samalla kun poika taivutti hänet maahan. Toinen lensi keppinsä perässä isompaa haltiaa päin.
- Jopa minä, yksitoista vuotta vanha poika olen vahvempi kuin puolet teistä. Ettekö ymmärrä käyttä notkeuttanne ja nopeuttanne hyväksenne. Te jopa tappelette kuin örkit.
Tämä sai heidät vain kovempaan kiihkoon ja yksi onnistui lyödä poikaa nyrkillä naamaan.
- Oliko tuo sinusta miehen lyönti? Artturi sanoi. Ei tunnu siltä. Sitten hän pyörähti ja potkaisi miestä kiertopotkulla päähän. Mies ei enää herännyt sinä iltana.
Rauhallisesti poika liikkui riehuvien haltioiden keskellä ja kaatoi heitä kuin heinää. Kun he kaikki olivat tuskissaan maassa nainen oven suussa taputti käsiään.
- Isoisäsi ei koskaan opettanut minulle tuota tyyliä, hän väitti etten tarvinnut Bujutsun lisäksi mitään muuta, mutta luulen että hän halusi vain pitää jotain salaisuuksia itsellään koska pelkäsi minua, samira sanoi.
-Isoisäni ei pelännyt ketään! Artturi sanoi.
-Nyt tiedän sen, mutta silloin olin nuori ja ajattelin hupsusti.
Artturi hämmentyi, mistä hän tiesi mitä isoisä pelkäsi ja ei.
Haltiat pelästyivät ja hyppäsivät maahan alentuvasti kumartumaan, mutta Samira ärsyyntyi tästä.
- Viisi sekunttia nousta seisomaan niinkuin ihmiset, tai kuolee, hän sanoi.
Kaksi sekunttia kului ja haltiat hädissään nousivat ylös. Yhden jalka oli rikki ja hän kaatui alas.
Samira otti vyöltään piikin ja sanoi Viisi!
Järkyttynyt poika huusi EI! ja juoksi haltian eteen. Piikki lensi miestä kaulaan ja Artturi onnistui iskemään kätensä eteen. Piikki iskeytyi häneen käteensä aiheuttaen pienen piston.
Samira meni kylmäksi kuin patsas.
- Se on hermomyrkkyä, joka sekuntti se luo kivun joka on kaksi kertaa kovempi kuin sekuntti sitten.
- Anna minulle vastamyrkky.
- Siihen ei ole, se on ala-haltioille tarkoitettua. Miksi tuhlaisin heihin myrkkyä johon on vastamyrkky. Olen tuhlannut sinuun liikaa aikaa, kaikki turhaan. Hyvästi.
Samira kääntyi kylmästi ja käveli pois.
Runoilijasoturit ovat tunteettomia. He runoilevat ja tappavat ilman tunnontuskia, ja ovat onnellisia. Kuitenkin kun Samira syntyi tähän uuteen kehoon jotain meni pieleen. Hänen rakentajansa ei ottanut huomioon että tunteettomuus on synnynnäinen vika joka periytyi heidän klooni isältään William Shatnerilta. Luodessaan tämän kehon Samiran luoja ei ymmärtänyt luoda tätä virhettä sillä hän teki täydellisen kehon.
Samira ei ymmärtänyt syviä tunteita, myötätuntoa, rakkautta. Silti hän tunsi niitä, hän ei vain tajunnut sitä. Hän ei ymmärtänyt miksi kyyneleet valuivat hänen poskiltaan kun hän käveli ulos hotellista. Hän oli itkenyt edellisen kerran vain silloin kun sai kuulla Artturi suuren kuolleen ja silloin hän päätti ryhtyä kuolemattomaksi.
Iso musta mies tuli häntä vastaan ja muuttui isommaksi ihmissudeksi ja kertoi että oli odottanut koko elämänsä voidakseen haastaa Samiran kaksintaisteluun. Samira käveli hänen ohitseen vilkaisemattakaan häntä. Hämmentynyt peto suuttui hurjasti ja syöksyi perään. Samira katosi kulman taakse ja peto juoksi perään. Kulman takaa ilmestyi yhtäkkiä käsi joka väänsi pedon niskat nurin ja lennätti pedon jätekasaan. Kun pedon niska alkoi parantua lensi halvaannuttava piikki perään ja Samira käveli kylmästi veneeseensä ja lähti pois Neptunuksesta seuraavalla portaalilla joka kuukauden päästä avautui Marssiin.
Samaan aikaan hotellissa Artturi otti piikin pois kädestään ja katsoi kättään.
- Olen pahoillani sanoi yksi haltioista. Sinä pelastit henkeni, olet nyt yksi meistä vaikka se ei paljoa painakkaan.
- Se on vain kipua, meditoikaa kanssani, tulkaa ympärilleni, Artturi sanoi.
Shizen istunta Artturi sanoi ja näytti heille kuinka istua jalkojen päällä ja muodosti heistä piirin ympärilleen. Kädestä alkoi mennä tunto.
-Kädet syliin, hyvä ryhti, silmät kiinni, kuvitelkaa horisontti joka levenee, levenee koko ajan, kunnes se on leveämpi kuin aurinkokunta.
Käden kipu muuttui polttavaksi, pian poika ei pystynyt enää puhumaan, pian hän huusi kurkkusuorana kunnes ei enää pystynyt tuottamaan ääntä. Hänen tajuntansa kipunoi kunnes näki alkuräjähdyksen. tähdet lensivät avaruudessa kunnes muodostuivat aurinkokunnaksi. Planeetat muodostuivat auringon ympärille ja kiersivät aurinkoa kiltisti. Artturi näki ison, hyvin ison kiekonmuotoisen avaruusaluksen lentävät holtittomasti aurinkokuntaa kohti, ja näki kuinka sen kurssi oli aurinkoa kohti.
Hänen mielensä lensi neptunuksen pohjoisnavalle missä nainen asui mukavasti viidakossaan. tästä pallonmuotoisesta aluksesta Samira oli kertonut, täällä asui Mariah, viimeinen nainen joka näki hänen isoisänsä elossa.
Artturi sanoi naiselle 'meille on tulossa vieraita, he ovat tervetulleita, pelasta heidät ennenkuin he lentävät aurinkoon' ja nainen pelästyi. Hän huusi taivaalle
-Artturi, oletko se sinä? etkö kuollutkaan, vai tulitko kummittelemaan minulle kymmenen tuhannen vuoden jälkeen? Mitkä vieraat hän kysyi.
Artturi näytti aluksen.
- Niinpä tietysti, tottakai he menettävät aluksensa hallinnan koska aurinkokunnan hyperavaruus on myrskyn silmä.
- Etkö huomaa sitä? Artturi kysyi. He eivät lennä hyperavaruudessa, vaan sen pinnalla. Se ei ole ihmisten rakentama alus, vaan muiden. He ovat keksineet uuden tavan matkata avaruudessa, he taivuttavat avaruutta tuoden kaukana olevat asiat lähelle, heidän tapansa on turvallisempi kuin meidän, ja nyt ihmisten on aika oppia muilta roduilta. Siksi he ovat päässeet näin pitkälle, hyperavaruus alus ei olisi päässyt.
Nainen katsoi aluksen lentoa ja vastasi
- olet oikeassa, miten he sen tekivät? Minä menen, minä pelastan sen aluksen koska rakastan sinua.
- näkemiin, vielä tapaamme.
- Artturi, älä jätä minua taas! Kymmenen tuhatta vuotta olen sinua odottanut, tule takaisin.
- Minut on tarkoitettu toiselle, älä odota minua enää.
Mariah lyyhistyi polvilleen kun alus lähti nousuun. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Rakastan sinua, en koskaan sanonut sinulle sitä kun olit elossa.
- Unohdat että toisin kuin monet jotka väittävät toisin, tiedän kaiken. kun tapaamme taas Mistra on herännyt, profetian aika on lähellä, valmistele Jupiterin laivasto.
-Jupiterin laivasto? Menemmekö sotaan? hän kysyi.
- Artturi vastasi: Kyllä, AI on nousemassa taas, uudessa muodossa mutta voimakkaana, ja galaktista imperiumia ei ole vastustamassa häntä. Nyt on nuorten rotujen aika nousta ansaitsemaan paikkansa galaksissa. Mikäli nuoret rodut eivät AIta pysäytä, orgaanisten aika galaksissamme on ohi ja koneiden aika tulee.
Päättäväinen Mariah nousi ja sanoi - Teen kuten käsket, Jupiterin laivasto tulee olemaan valmis kun Mistra herää.
Artturin mieli kaikkosi Mariahin luota ja hän pikakelasi aikaa eteenpäin nähden kuinka alus heittelehti aurinkoa kohden ja Mariah ei ehtinyt sitä pelastaa. Se lensi polttaviin liekkeihin ja Mariah lensi pois.
Aika hidastui auringon pinnalla ja alus lensi sen pinnalle pysähtyen kuin hidastetussa elokuvassa maatilan pihalle. Hämmentyneet matkustajat katsoivat ulos ja kapteeni ja hänen upseerinsa tulivat pienellä aluksella maatilan pihalle.
Kapteeni oli lihaksikas haltia, hänen vartija päällikkönsä oli pelottava Araknidi, tiedustelupäällikkö oli oudossa avaruuspuvussa liitävä Vorloni, lentokapteeni oli lonkeroilaan kävelevä Nebra, hänkin avaruuspuvussaan, ja perässä lensi onnellinen Drago, joka näki ympärillään paratiisin. Auringon käsittämättömät tulilieskat löivät tulta taivaalle hidastetusti, Auringon kirkkaus oli vaimennettu niin että he pystyivät katsoa tulta rauhassa palamatta poroksi. Jokaisella oli juuri sopivan lämmintä, myös Dragolla joka vaati 400 astetta kuumempaa lämpöä kuin muut.
Yhdessä he kävelivät maatilan taloon jossa oli unisen näköinen mies juomassa aamukahvia. Hänellä oli keltainen aamutakki ja tossut, ja keittiö oli vaatimaton maatilan keittiö.
- Tulkaa sisään, jos haluatte kahvia saatte keittää sitä itse.
-Mikä paikka tämä on? Kapteeni kysyi.
- No tämä taitaa olla aurinko. Mistra on heräämässä, vain Artturin aloituskäsky puuttuu, sitä tässä odotellaan.
- Kuka sinä olet?
- ARtturi, tai pieni osa häntä, vähän niinkuin valvova prosessi. Mies vastasi.
- Oletko sinä tietoinen kone? kapteeni kysyi.
- No yksi ali prosessi.
- Olemmeko me siirtyneet tämän koneen virtuaalimaailmaan, olemmeko me kuolleet?
Mies keltaisessa aamutakissaan nousi, siirsi vähän verhoja syrjään ja katsoi ulos.
- Ei, kyllä tuo auringolta näyttää, ja te näytätte olevan elossa. miksi kysyt hassuja.
Kapteeni alkoi hermostua.
- Miten voimme olla auringossa sehän polttaa kaiken poroksi mikrosekunneissa?
- Koska lämpö on aineen värähtelyä, se heikkenee kun värähtely hidastuu. Hidastin aikaa teille sopivaksi niin että auringon lämpö värähtelee teille sopivalla taajuudella. Toisin sanoen täällä on mukavan lämmintä, 20 astetta, koska aikaa on hidastettu. Lisäksi loin tänne ilmakehän ja maapinnan jotta voisitte kävellä mukavasti.
Aluksen matkustajat katsoivat toisiaan peloissaan.
- Olet jumala! Nebra sanoi äänisyntetosaattorillaan.
Mies mietti ja nyökytteli.
- voisihan tuon sanoa niinkin, vaikka minulla on hyvin vähän valtaa. En voi pomppia planeetoilla luoden kuningaskuntia, itseasiassa en pääse auringosta mihinkään, olen auringon vartija. Mutta viihdyn täällä, tämä on kotini. miksi menisin ahtaaseen planeettaan, kun täällä on rajattomasti tilaa, ja mielenkiintoista työtä.
- Mitä työtä kysyi Arkanidi.
- No viimeisen kymmenen tuhannen vuoden aikana olen piirtänyt matriisia hyperavaruuteen ja polttanut Silveriä hyperavaruuteen.
- Mitä se tarkoittaa? kysyi kapteen.
- No se tarkoittaa sitä, että Mistra on uudenlainen supertietokone, supertietokone joka asuu itse hyperavaruudessa, se ei ole materiaa vaan puhdasta energiaa joka on piirretty itse hyperavaruuteen. Sen laskentateho on moneen potenssiin verrattuna materiaalisiin supertietokoneisiin ja nykyisen tietämyksemme mukaan täysin tuhoutumaton. Kyllä, Mistraa voisi sanoa jumalaksi. Minä en sitä ole, vähäinen velho vain.
Hämmentyneet matkustajat olivat hiljaa. Nebra rikkoi hiljaisuuden sanomalla
- pääsemmekö täältä sitten pois?
Mies joi kahviaan ja sanoi, - mikäs siinä, sopii minulle. vähän täällä on tylsää kun Mistra on valmis ajattelin kuunnella uutisia maailmalta. Voidaanhan me jutella Solar netinkin kautta, mä tykkään chatata.
Sitten hän jatkoi
- Juuri mistran takia te menetitte aluksenne hallinnan. Älkää missään tapauksessa käyttäkö hypermoottoreita aurinkokunnassa tai eksytte pahemman kerran. Onneksi Mariah tuli hätiin, pelastuitte pahimmilta törmäyksiltä. Voin siirtää teidät Marsiin missä voitte korjata alustanne ja koittakaa saada tietoverkkonne auki että voin kysellä kuulumisia. Noh alukseen siitä, mars.
Puinen maalaistalo hävisi kirkkaan valovälähdyksen mukana ja matkustajat huomasivat olevansa takaisin komentokannella. Sitten he hypähtivät hyperavaruuteen, uskomaton väriloisto jota kukaan heistä ei ennen ollut nähnyt, korostuneen loisteliaana sen takia että aurinkokunnan hyperavaruus oli ennätyksellisen poimuttunut Mistran takia.
Pian he olivatkin punaisen planeetan kiertoradalla ja alkoivat vajota planeetan pinnalle. Miehistö oli heti hätätilassa ja he alkoivat laskeutua kaikella taidollaan ja selvisivät aavikolle ehjin nahoin.
Kaikki tämä tapahtui vuotta myöhemmin mutta Artturi näki sen kuin olisi ollut paikalla, sillä hermomyrkky voimisti hänen piileviä telepaatin kykyjä ja hän alkoi nähdä tulevaisuuteen.
Sitten artturi käänsi tietoisuutensa ulkoisen sijaan sisään ja alkoi katsoa sisällensä. Se oli tuskallista sillä silloin hän alkoi tiedostaa tuskansa monikerroin selvemmin. Hän katsoi veren kiertoaan ja näki siellä molekyylejä jotka eivät kuuluneet sinne, ne olivat kiinnittyneet hermoihin kuin koukut ja tahdollaan hän rikkoi ne palasiksi. Hän kävi läpi koko verenkiertonsa ja yksi kerrallaan rikkoi molekyylit kunnes kipu alkoi asteittain hellittää. Tajunnan räjäyttävä tuska muttui kehon puutumiseksi ja hän tiesi olevansa parantunut. Oli aika herätä.
Hän avasi silmänsä ja katsoi katossa heiluvaa paperista lintua joka lensi lankojen varassa. Hän oli sängyssä jossa valkoiset puuvillalakanat peittivät hänen kehonsa. Hänellä oli päällään valkoinen pyjama joka oli märkä hiestä. Hänen ympärillään oli tajuttomia potilaita, todennäköisesti koomapotilaita. Hän nousi ja katsoi potilaita mieleen ja löytäessään potilaan jonka tiesi pystyvänsä parantamaan hän laittoi silloin kätensä tämän rinnalle ja sulki silmänsä ja antoi parantavan voiman virrata.
Seuraavana aamuna puolet potilaista oli herätetty.
Hoitaja tuli sisälle ja hämmästyi.
- Mitä täällä on tapahtunut? hän kysyi.
- Minä paransin heidät. Kauanko olen ollut tajuton?
Viikon hoitaja sanoi, ja käski hänet sänkyyn, ei saantu nousta ilman lääkärin lupaa. Artturi käski häntä näyttämään suihkun ja tuomaan hänen vaatteensa, hoitaja totteli ilman mutinoita.
Oli aika jatkaa matkaa.
Comments