Ihmeneloset ja jääkuningatar
Matias, Kristian, elisa ja Alexandra lensivät väsyneenä koteihinsa hyvin ankaran avaruusmatkan jälkeen.
Johannes, heidän arkki vihollisensa ja kilpailijansa oli huijannut heidät kuuasemalle ja voimansa yhdistämällä he olivat rakentaneet pienen aluksen jolla he olivat lentäneet takaisin maahan.
Matias metallinhallinta kyvyllään oli hoitanut suurimman työn rakentamalla ja lennättämällä aluksen, mutta jokaisella oli tehtävänsä.
Kristian oli tulivoimillaan luonut riittävän lähtönopeuden, Alexandra ilmavoimillaan piti hengitysilman puhtaana, elise oli vesi voimillaan pitänut heidän aluksensa puhtaana ja luonut jäisen suojakentän joka suojasi aurinkotuulelta ja laskeutuessa maahan tuhkaksi palamiselta.
Seuraavana aamuna
Alexandra heräsi iloiseen talvipäivään. New Yorkissa ei satanut lunta kuin kerran kolmessakymmenessä vuodessa mutta tänään oli paksusti lunta ja kaupunki oli kauniin valkoinen.
Iloisesti hän juoksi ulos ja leikki lumella. Talvivaatteisiin sonnustautunut 12 vuotias tyttö katseli häntä vähän aikaa ja sanoi
- onhan se vähän aikaa kiva, mutta tätä on jo jatkunut kaksi viikkoa, ja kaupunki alkaa olla pahassa pulassa.
Alexandra mietti, kaksi viikkoa, se aika jonka he olivat poissa.
- Tiedätkö mistä tämä talvi johtuu?
Tyttö nyökkäsi.
- Jääkuningatar. Hän hallitsee kaupunkia itsevaltiaasti.
- No älä murehdi, tuon kesän tänne pian niin kyllä jääkuningatar lähtee karkuun.
Tyttö pudisti päätään mutta ei ehtinyt sanoa mitään kun alexandra lennähti talojen yläpuolelle ja keskitti voimansa luodakseen helteen.
Ilma lämpeni hieman mutta lumi ei lähtenyt sulamaan, Alexandra tunsi kuinka jokin voima alkoi vastustaa häntä ja pian ilma kylmeni niin rajusti että taivas pimeni ja alkoi raju lumisade.
Alexandra yritti häivyttää pilviä mutta ei pystynyt mitään.
Pian hän luovutti ja laskeutui tytön luo.
- Et voi jääkuningattarelle mitään, hän on jumala ja sinä vain ylempi elementaalinen.
Alexandra ihmetteli tytön tietoja.
- Mistä sinä tiedät nuo asiat? hän kysyi.
- Isäni tutki muinaisia kirjoituksia ja kolmekymmenluvulla johti sankari joukkoa joka pyrki ajamaan jumalat pois maapallolta.
- Isäsi taisi saada sinut aika vanhalla iällä, jos hän kolmekymmenluvulla jo seikkaili. Alexandra ei oikein uskonut tytön puheita.
- Ei, hän kuoli toisen maailman sodan jälkeen. Tämä on minun toinen kehoni, ensimmäinen kuoli jo vanhuuteen.
Alexandra laskeutui alas katsomaan tyttöä ja oli selvästi hämmentynyt.
- Kuka oikein olet tyttö?
- Siru von Wunderbaum, hauska tutustua. Olen hän joka voitti Hitlerin kaksintaistelussa, mutta sitä ei pitäisi kertoa kenellekään, se on salaisuus.
- Kultaseni, Hitler teki itsemurhan.
- Niin, koska käskin häntä, hän oli vahva telepaatti mutta onnistuin silti murtamaan hänen tahtonsa. Läheltä se piti ettei hän murskannut minun tahtoani, olin sen jälkeen ihan voimaton viikkoja.
- Oletko sinä telepaatti?
- Kyllä olen, tyttö vastasi.
Hämmentynyt Alexandra nousi. Joukko nuoria lähti innoissaan kysymään nimmareita Alexandralta mutta pikkutyttö katsoi heitä hetken ja he muuttivat mielensä.
- Kiitos, jospa mentäisiin sisälle, alexandra sanoi. Tiedoistasi taitaa olla suuri hyöty.
- Kiitos kutsusta.
- Kuinka vanha olet, niinkuin henkisesti.
- Synnyin vuonna 1897, eli olen nyt satayhdesän vuotta vanha. Vuoden 99 porttien aukeaminen tuli juuri viime hetkellä, päivää myöhemmin en olisi pystynyt siirtämään mieltäni tähän kehoon.
- Mikä keho tuo on?
- Sairaalassa oli viisivuotias lapsi joka oli saanut aivotärähdyksen ja mennyt koomaan. Paransin kooman ja jäin asumaan tähän kehoon. Vanhemmat eivät ikinä saaneet tietää totuutta, vaan uskovat ihmeparannukseen.
tytöt saapuivat yläkerrokseen missä Kristian pelkät housut päällä jumppasi.
- Kulta, saanko esitellä Siru von Wunderbaumin, sata seitsemän vuotta vanhan telepaatin.
Kristian katsoi häntä hetken ja rupesi nauramaan. Kunnes nousi ilmaan.
-Miten teit tuon ilman tuulta? hän kysyi.
- Minä sen tein, sanoi tyttö hänen mieleensä.
Kristian vakuuttui sekunnissa.
-Mikä tuo teidät vieraaksemme arvoisa Siru, kristian kysyi.
- Jääkuningatar. Teillä on mahtavat voimat mutta tietonne jumalista ja heidän aikeistaan ovat alkeellisella tasolla.
- Mitkä jumalat??
- Aivan. Istukaa alas, niin kerron kaiken.
Siru istui alas ja kertoi kuinka tuhannen vuoden välein todellisuuden rajat rakoilevat ja Arkadian, Helvetin ja Taivaan portit aukeavat maan päälle. Henkiä ja jumalia virtaa maan päälle aiheuttaen hämminkiä ja tuhoa ihmiskunnalle. Niin kauan kuin yksikin jumala käveli maan päällä, portit pysyivät auki.
Historian tarinat sankareista jotka sotivat jumalia vastaan ovat tositarinoita ihmisistä jotka uhrasivat kaiken pelastaakseen ihmiskunnan, sillä ihmiskunnalla ei pidemmän päälle ollut toivoa keijuja, demoneita ja enkeleitä vastaan, ja nämä taas ihmiskunnasta välittämättä sotivat toisiaan vastaan surutta.
Heille jotka tilanteesta hyötyivät, tilanne oli kova paikka, kuten isälleni. Hän tutki historiaa ja mytologiaa ja ensimmäisen portin avauduttua 1906 hänellä hallussaan olevat perintöaarteet aktivoituivat ja luovuttivat haltijoilleen taikavoimia. Hän joutui kuitenkin ajamaan jumalat pois ja siten luopumaan omista telepaattisista kyvyistään ja elämään tavallisena ihmisenä, tosin siihen asti kunnes portit taas aukesivat.
Silloin siskoni ja veljeni yhdessä me karkotimme osan jumalista, osa oli muiden karkottamia. Me suljimme portit ja jouduimme elämään vanhuutemme tavallisina ihmisinä. Kukaan ei tiennyt sodastamme sillä onnistuimme pitämään magian salaisuutena. Pieni määrä taikavoimaa oli kuitenkin varastoituneena kehoihimme ja se piti meidät virkeänä siihen asti kunnes viimeinen portin avautuminen tuli. Tämä on viimeinen ja seuraava tulee vasta tuhannen vuoden päästä.
Siskoni Ronii pysyi terveenä muodonmuuttaja voimiensa rippeillä, veljeni Samsam taas piti jatkuvasti päällään amulettia joka sisälsi hitaasti kuluvaa taikavoimaa joka hidasti hänen vanhentumista, ja minun psyykkinen energia piti mielen virkeänä ja kehon, noh, elossa.
Nyt olemme taas kaikki kunnossa, ja etsimme jumalia. Se mitä eniten tarvitsemme on sotureita. Isänikään ei yksin voittanut jumalia vuosisadan alussa vaan kokosi mahtavan sankarijoukon. Nyt yritän samaa.
Kristian ja Alexandra kuuntelivat hiljaa.
Johannes, heidän arkki vihollisensa ja kilpailijansa oli huijannut heidät kuuasemalle ja voimansa yhdistämällä he olivat rakentaneet pienen aluksen jolla he olivat lentäneet takaisin maahan.
Matias metallinhallinta kyvyllään oli hoitanut suurimman työn rakentamalla ja lennättämällä aluksen, mutta jokaisella oli tehtävänsä.
Kristian oli tulivoimillaan luonut riittävän lähtönopeuden, Alexandra ilmavoimillaan piti hengitysilman puhtaana, elise oli vesi voimillaan pitänut heidän aluksensa puhtaana ja luonut jäisen suojakentän joka suojasi aurinkotuulelta ja laskeutuessa maahan tuhkaksi palamiselta.
Seuraavana aamuna
Alexandra heräsi iloiseen talvipäivään. New Yorkissa ei satanut lunta kuin kerran kolmessakymmenessä vuodessa mutta tänään oli paksusti lunta ja kaupunki oli kauniin valkoinen.
Iloisesti hän juoksi ulos ja leikki lumella. Talvivaatteisiin sonnustautunut 12 vuotias tyttö katseli häntä vähän aikaa ja sanoi
- onhan se vähän aikaa kiva, mutta tätä on jo jatkunut kaksi viikkoa, ja kaupunki alkaa olla pahassa pulassa.
Alexandra mietti, kaksi viikkoa, se aika jonka he olivat poissa.
- Tiedätkö mistä tämä talvi johtuu?
Tyttö nyökkäsi.
- Jääkuningatar. Hän hallitsee kaupunkia itsevaltiaasti.
- No älä murehdi, tuon kesän tänne pian niin kyllä jääkuningatar lähtee karkuun.
Tyttö pudisti päätään mutta ei ehtinyt sanoa mitään kun alexandra lennähti talojen yläpuolelle ja keskitti voimansa luodakseen helteen.
Ilma lämpeni hieman mutta lumi ei lähtenyt sulamaan, Alexandra tunsi kuinka jokin voima alkoi vastustaa häntä ja pian ilma kylmeni niin rajusti että taivas pimeni ja alkoi raju lumisade.
Alexandra yritti häivyttää pilviä mutta ei pystynyt mitään.
Pian hän luovutti ja laskeutui tytön luo.
- Et voi jääkuningattarelle mitään, hän on jumala ja sinä vain ylempi elementaalinen.
Alexandra ihmetteli tytön tietoja.
- Mistä sinä tiedät nuo asiat? hän kysyi.
- Isäni tutki muinaisia kirjoituksia ja kolmekymmenluvulla johti sankari joukkoa joka pyrki ajamaan jumalat pois maapallolta.
- Isäsi taisi saada sinut aika vanhalla iällä, jos hän kolmekymmenluvulla jo seikkaili. Alexandra ei oikein uskonut tytön puheita.
- Ei, hän kuoli toisen maailman sodan jälkeen. Tämä on minun toinen kehoni, ensimmäinen kuoli jo vanhuuteen.
Alexandra laskeutui alas katsomaan tyttöä ja oli selvästi hämmentynyt.
- Kuka oikein olet tyttö?
- Siru von Wunderbaum, hauska tutustua. Olen hän joka voitti Hitlerin kaksintaistelussa, mutta sitä ei pitäisi kertoa kenellekään, se on salaisuus.
- Kultaseni, Hitler teki itsemurhan.
- Niin, koska käskin häntä, hän oli vahva telepaatti mutta onnistuin silti murtamaan hänen tahtonsa. Läheltä se piti ettei hän murskannut minun tahtoani, olin sen jälkeen ihan voimaton viikkoja.
- Oletko sinä telepaatti?
- Kyllä olen, tyttö vastasi.
Hämmentynyt Alexandra nousi. Joukko nuoria lähti innoissaan kysymään nimmareita Alexandralta mutta pikkutyttö katsoi heitä hetken ja he muuttivat mielensä.
- Kiitos, jospa mentäisiin sisälle, alexandra sanoi. Tiedoistasi taitaa olla suuri hyöty.
- Kiitos kutsusta.
- Kuinka vanha olet, niinkuin henkisesti.
- Synnyin vuonna 1897, eli olen nyt satayhdesän vuotta vanha. Vuoden 99 porttien aukeaminen tuli juuri viime hetkellä, päivää myöhemmin en olisi pystynyt siirtämään mieltäni tähän kehoon.
- Mikä keho tuo on?
- Sairaalassa oli viisivuotias lapsi joka oli saanut aivotärähdyksen ja mennyt koomaan. Paransin kooman ja jäin asumaan tähän kehoon. Vanhemmat eivät ikinä saaneet tietää totuutta, vaan uskovat ihmeparannukseen.
tytöt saapuivat yläkerrokseen missä Kristian pelkät housut päällä jumppasi.
- Kulta, saanko esitellä Siru von Wunderbaumin, sata seitsemän vuotta vanhan telepaatin.
Kristian katsoi häntä hetken ja rupesi nauramaan. Kunnes nousi ilmaan.
-Miten teit tuon ilman tuulta? hän kysyi.
- Minä sen tein, sanoi tyttö hänen mieleensä.
Kristian vakuuttui sekunnissa.
-Mikä tuo teidät vieraaksemme arvoisa Siru, kristian kysyi.
- Jääkuningatar. Teillä on mahtavat voimat mutta tietonne jumalista ja heidän aikeistaan ovat alkeellisella tasolla.
- Mitkä jumalat??
- Aivan. Istukaa alas, niin kerron kaiken.
Siru istui alas ja kertoi kuinka tuhannen vuoden välein todellisuuden rajat rakoilevat ja Arkadian, Helvetin ja Taivaan portit aukeavat maan päälle. Henkiä ja jumalia virtaa maan päälle aiheuttaen hämminkiä ja tuhoa ihmiskunnalle. Niin kauan kuin yksikin jumala käveli maan päällä, portit pysyivät auki.
Historian tarinat sankareista jotka sotivat jumalia vastaan ovat tositarinoita ihmisistä jotka uhrasivat kaiken pelastaakseen ihmiskunnan, sillä ihmiskunnalla ei pidemmän päälle ollut toivoa keijuja, demoneita ja enkeleitä vastaan, ja nämä taas ihmiskunnasta välittämättä sotivat toisiaan vastaan surutta.
Heille jotka tilanteesta hyötyivät, tilanne oli kova paikka, kuten isälleni. Hän tutki historiaa ja mytologiaa ja ensimmäisen portin avauduttua 1906 hänellä hallussaan olevat perintöaarteet aktivoituivat ja luovuttivat haltijoilleen taikavoimia. Hän joutui kuitenkin ajamaan jumalat pois ja siten luopumaan omista telepaattisista kyvyistään ja elämään tavallisena ihmisenä, tosin siihen asti kunnes portit taas aukesivat.
Silloin siskoni ja veljeni yhdessä me karkotimme osan jumalista, osa oli muiden karkottamia. Me suljimme portit ja jouduimme elämään vanhuutemme tavallisina ihmisinä. Kukaan ei tiennyt sodastamme sillä onnistuimme pitämään magian salaisuutena. Pieni määrä taikavoimaa oli kuitenkin varastoituneena kehoihimme ja se piti meidät virkeänä siihen asti kunnes viimeinen portin avautuminen tuli. Tämä on viimeinen ja seuraava tulee vasta tuhannen vuoden päästä.
Siskoni Ronii pysyi terveenä muodonmuuttaja voimiensa rippeillä, veljeni Samsam taas piti jatkuvasti päällään amulettia joka sisälsi hitaasti kuluvaa taikavoimaa joka hidasti hänen vanhentumista, ja minun psyykkinen energia piti mielen virkeänä ja kehon, noh, elossa.
Nyt olemme taas kaikki kunnossa, ja etsimme jumalia. Se mitä eniten tarvitsemme on sotureita. Isänikään ei yksin voittanut jumalia vuosisadan alussa vaan kokosi mahtavan sankarijoukon. Nyt yritän samaa.
Kristian ja Alexandra kuuntelivat hiljaa.
Comments