Artturin Päiväkirjat
Otin kirjan esiin vasta ratikassa sillä satoi vettä, kuvitelkaa, joulukuussa vesisade. Miksi vein rullaluistimet kellariin??
Huomasin punaisella kirjailulla kirjan kannessa nimen Satumaa. Avasin kirjan ja aloin lukea.
On ihanaa olla kotona ja tehdä töitä. Firmalla menee ihan hyvin, vaimo on taas raskaana.
Kirja jatkui jonkin aikaa noin, skippasin sivuja ja jatkoin lukemista.
Saavuin ränsistyneelle talolle, alkoi epäilyttää siitä kannattiko tätä tilausta ottaa vastaan. Mies oli tilannut sata kirjaa jostain keijumaasta eikä sillä näyttänyt olevan paljoa myynti potentiaalia. Kuka enää nykyaikana kaipaisi mitään keijutarinoita. Mitä hän tekisi jos ei saisi rahojaan? Lupaukset eivät maksaneet veroja, eikä toisi ruokaa pöytään.
Menin kuitenkin ovelle ja kolkutin leijonan muotoista kolkutinta. Mies tuli avaamaan, jos mahdollista niin vieläkin epäsiistimpänä ja vanhemman näköisenä. Oli vain kuukausi siitä kuin hän teki tilauksensa.
-Tulkaa peremmälle herra Meder.
Siinä kohtaa meinasin pudottaa kirjan, miten oli mahdollista että tarinan henkilöllä oli isovanhempieni sukunimi? Vastaus olisi kirjassa joten jatkoin lukemista.
- No kirjat on painettu, miten olisi sen maksun laita?
Tietenkin mies kiemurteli ja ihmettelin hänen pitkiä sormiaan. Samalla taisin nähdä vilauksen suipoista korvista, mikä mielestäni oli aika outo syntymä vika.
- Kai ymmärrätte että minun on vaikea saada kasaan tuollaista summaa, ajattelin että on selvää että voin maksaa vasta kun olen saanut kirjani myytyä. Mutta tulkaa katsomaan, tämä tässä on harvinainen taide aarre, saatte sen vakuudeksi että saan rahat kasaan.
- Lupaukset eivät paljoa lämmitä, minun pitää maksaa laskujani pian ja minulla ei ole rahaa, sinun piti maksaa kun työ on tehty ja se on tehty. tässä ei nyt selittelyt auta.
mies vei minut ruokasaliin ja sytytti kynttilöitä jotta seinällä oleva taulu tulisi näkyviin. Ja valitettavasti se tulikin näkyviin ja silloin peli oli pelattu. Olin aivan lumoutunut.
-Katsokaas tämä on isoäitini prinsessa Irulan. Mestarin maalaama muotokuva ja mittaamattoman arvokas. Mikäli en maksa, saat sen omaksi. Ja koska olen niin vanha mies jolla ei ole perillisiä, ajattelin kysyä mitä jos ottaisitkin taulun maksuksi sillä inhoan ajatusta siitä että pankki perisi sen.
En tainnut näyttää fiksulta siinä kun nyökyttelin itseasiassa kuuntelematta ollenkaan, jotenkin sain sanottua
- siis vaihtaisit taulun kirjoihin? Pitänee harkita.
Oikeasti harkitsin sitä että oliko tässä joku koira haudattuna vai oliko ukkeli ihan höperö, tämähän oli tuhansien arvoinen taulu, ehkä kymmenien tuhansien, en oikeastaan ole mikään taidekriitikko.
-En haluaisi vaikuttaa epäluuloiselta mutta en oikein usko että saat rahoja kasaan, siksi taidan pitää tämän taulun maksuna ja sovitaan että maksu on suoritettu, kunhan teet asiakirjan jossa siirrät taulun omistuksen minulle.
Mies hykerteli tyytyväisenä ja lähti kirjoittamaan mustekynällä jollekin pergametille yliasiallista kauppakirjaa jonka me allekirjoitimme.
Pian olinkin kirjapainolla upean taulun kanssa ja ripustin sen seinälle.
Siinä se oli, toinen vinkki, Ukilla oli ollut kirjapaino, nykyään hänen poikansa Markun omistuksissa, mikäli muistin oikein. Uppouduin niin kirjaan että unohdin kokonaan olevani ratikassa ja että matkaa oli vain muutama pysäkki.
Katselin taulua lumoutuneena kunnes aurinko laski suomen suvessa, arvaattekin että oli aika myöhä, Ludmilla kyllä hermostuu! Nyt menen kotiin.
Seuraava sivu. Käteni tärisivät, sillä Ludmilla todellakin on mummini! Miten käsiini on joutunut Ukkini päiväkirja, ja näin upeana vielä, pitäisi mennä huomenna hänen luokseen!
Rakas päiväkirja, vaikka kalenteri näyttää että on seuraava päivä, tai kaksi päivää edellisen kirjauksen jälkeen, on minun aikaani kulunut kokonainen viikko.
Seuraavana päivänä töiden jälkeen jäin taas katsomaan taulua sillä se vaikutti jotenkin erilaiselta. Periaattessa kaikki oli samanlaista mutta naisen kasvot näyttivät jotenkin muuttuneelta, kuin hänellä olisi päivämeikki ja edellisenä iltana olisi ollut iltameikki. Jotain pientä siis.
Kosketin taulua varovasti ja se tuntui karhealta, vanha kulunut maalipinta. Mutta käden kohdalla kangas olikin sileä, pehmeä. Pelästyin ja otin käden pois, mutta pian kokeilin uudelleen, ja nyt käsi tuntuikin jo lämpimältä.
Laskin sormiani naisen kämmentä kohti ja varovasti taulun käsi otti minua kädestä kiinni ja nainen tai tyttö, kumpi hän nyt olikaan kysyi
- Uskotko satuihin?
Heräsin seuraavan kerran pienellä saarella. Olin rannalla ja vieressäni istui hyvin vanha kalastaja ukkeli.
- Kuka sinä olet, kysyin.
- Vanha kalastaja ukko.
- mitä teet täällä
- minä kalastan.
Tunsin oloni aika tyhmäksi.
- Miten tulin tänne? kysyin.
- Taulun kautta, Järjestys toi sinut tänne.
- toi minne, missä olemme?
- Tämä on keskusta, ainoa mikä jää kun kaikki muu on unohdettu. Olin täällä ennen arkadiaa ja olen täällä sen jälkeen. Minä olen kalastaja ukko ja asun täällä.
- kuulostaa yksinäiseltä.
- en tunne koko käsitettä, olen onnellinen täällä, joka päivä saa kalaa ja voin nauttia rauhasta.
- Ymmärrän mitä tarkoitat, itse tosin lopetin kaiken eläinravinnon vuosi sitten ja olen elänyt kasvisravinnolal siitä lähtien. Vaimo ei oikein ymmärrä mutta ihminen on metabolinen kokonaisuus joka koostuu...
- en minä noista asioista ymmärrä, olen vain kalastaja, minä kalastan.
- Anteeksi, sanoin. Miten löytäisin tämän järjestyksen tai kuka hän nyt onkaan joka minut tänne toi?
- Kaaos, järjestys ja tuho ovat sisällä, he ovat asuneet täällä siitä asti kun suuri sota tuhosi Arkadian. Siksi joudun kalastamaan neljälle, ja ahdastakin on. Mutta ei se haittaa, viihdyn täällä rannassa.
- Kiitoksia, taidanpa mennä tapaamaan heitä.
Kävelin sinne rähjäiselle mutta kodikkaalle kalastajatorpalle ja koputin oveen.
Siinä vaiheessa tajusin että pitää jäädä, ja kiiruhdin ulos ratikasta. Aseman kellosta näin että johonkin oli kadonnut tunti, kunnes tajusin että olin kiertänyt ratikalla täyden kierroksen. Hienoa Artturi!
Juoksin M junaan ja avasin kirjan taas. Todella erikoinen päiväkirja.
-Sisään, sanoi kaunis naisääni.
Astuin sisään pimeään kalastajatorppaan ja katselin ympärilleni. Seinillä oli verkkoja, kaikki haisi kalalle ja näin kolme naishahmoa istumassa puupirtin ääressä.
- Hei... naiset. Sanoin kömpelösti.
- Hei, sanoin taulun kaunis nuori nainen, ja hymyili iloisesti.
Hänen vierellään oli kypsä punatukkainen nainen joka nyökkäsi minulle ja mittaili minua katseellaan. Hän kuiskasi tytölle 'oletko varma että hänessä on ainesta?' Tottakai! tyttö vastasi ja hoputti minua istumaan hänen viereensä, mutta päätin mennä toiselle puolelle missä tasapuolisemmin näkisin kaikki kolme naista.
Viimeinen nainen oli vanha kuin taivas, hänen harmaa silkkinen iho vaikutti siltä ettei se ollut ihoa ollenkaan vaan ohutta paperia. Näytti kaksi sataa vuotta vanhempi. Myöhemmin opin että hän oli hyvin hyvin paljon vanhempi.
-No tuota, kun nyt olen täällä voisiko joku ensimmäiseksi kertoa että missä me olemme ja onko tämä unta?
Nainen pyöritteli päätään ja tyttö tirskui. Vanha nainen katsoi häntä viisaasti ja ymmärtävästi hymyillen.
Nainen jolla olikin ruskeat hiukset avasi suunsa.
- Tämä on Arkadia.
Vanha nainen jatkoi
- Kaikki mitä siitä on jäljellä.
Nuori tyttö kertoi perään.
- Ja sinä olet sen uusi alku.
Odotin lisää mutta sitä ei tullut joten kysyin.
- Uusi alku, mitä se tarkoittaa?
Nainen jolla nyt näytti olevankin vaaleat hiukset ja jotenkin nuoremmat kasvot kertoi
- Sinun maassasi nainen ei voi luoda elämää ilman miestä, samalla tavalla Me emme voi luoda Arkadiaa ilman maapallon asukkeja. Naisena me ehkä kaipaamme siihen työhön miestä, sillä mies luo, nainen hoivaa.
- Pitääkö minun siis paritella teidän kanssanne jotta heimonne voisi jatkua.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kaikki kolme alkoivat nauraa, ja he nauroivat aika pitkään, sanoisin jopa että hieman liian pitkään.
Teinityttö jolla oli lävistyksiä, irokeesi ja punkkarivaatteet naurunsa lomassa selitti asian oikean luonteen.
- Ei mitään sen suuntaista, vaikka mielelläni parittelenkin kanssasi myöhemmin. Me puhumme nyt Arkadian uudelleen luomisesta, eikä niinkään lapsien teosta. Katsos, mennään ulos.
Kävelimme ulos ja vanha kalastaja ukko tuli meitä vastaan kalasaaliin kanssa.
- syödäänkö pian.
- olen pahoillani, mutta en syö kalaa, kuten kerroin aikaisemmin.
Ukko oli hämillään.
- ei täällä ole mitään muuta, ja miksi joku ei haluaisi kalaa? Kala on hyvää.
- Kiitos, mutta ehkä tytöt syövät myöhemmin.
-Mennään nyt sanoi pikkutyttö, prinsessaanikin nuorempi.
Hän näytti merta.
- Mitä näet? hän kysyi.
-Sumua meren päällä, vastasin.
- Mitä sen takana on?
- No siellä on varmaan saaria, mantereita, kuningaskuntia, valtioita. vastasin loogisesti.
Nuori prinsessa valkoisessa mekossaan hymyili.
- Juuri niin, ja sinun tehtävänäsi on löytää ne.
- Miksi minun? Minä olen kirjapainaja, oletteko eksyneet. Aloin tajuta kysymykseni tyhmyyden kun mietin asiaa, yksi kolmesta jatkuvasti muutti ikäänsä ja tyyliään, toinen oli vanha kuin aika itse ja kolmannen iästä oli vaikeaa sanoa sillä hän oli esiteinitytön näköinen jolla oli ikuiset silmät.
- Koska ei ole muita. Me kohtalottaret emme voi luoda Arkadiaa samalla tavalla kuin sinä et voi nostaa itseäsi niskasta ja lentää. Me tarvitsemme ulkopuolista apua. Me tarvitsemme sinua.
- Ja mitä minä saan siitä palkkioksi?
He hymyilivät ja vanha nainen raakkui
- Koko maailman tietenkin! Saat kaiken mitä löydät, saat kuningaskuntia, kultaa ja palvelijoita. Saat vaimoja ja ratsuja, ja saat voimia jonkalaisia et ole edes osannut kuvitella. Jo nyt Arkadia on muuttanut sinua, kokeile voimiasi, nosta tuo tukki ja näe mikä on muuttunut.
Menin siinä kokeilemaan isoa tukkia ja kommentoin kuinka se oli liian iso nostettavaksi, mutta piruuttani kokeilin kuitenkin. Se nousi, ja helposti. Nostin sen pääni yläpuolelle ja heitin mereen.
- Varovasti, kalastaja ukko olisi ehkä kaivannut sitä vielä.
- Anteeksi, sanoin. Mutta miten teen tämän kaiken mitä en alkuunkaan vielä ymmärtänyt.
Prinsessa tuli taakseni ja kuiskasi korvaani
- Katso tuonne merelle, hän nosti kättään ja osoitti sumua. Näetkö tuon lähestyvän varjon.
Katselin sumua tarkasti ja ihankuin jokin varjo olisi ilmestynyt sinne mutta en osannut sanoa oliko se kuvitelmaa vai totta.
- Älä yritä omia häntä, hän on meidän siinä missä sinunkin. Tietenkin tuollainen punastuttaa miestä varsinkin kun sen sanoo runsas nainen punaisessa paljastavassa iltapuvussaan.
Mutta prinsessa vain hymyili itsetietoisesti ja kääntyi sanomaan siskollensa tai niin heitä aina ajattelin, siskoksina.
- Ei sisko kulta, hän on kokonaan minun, minä hänet löysin, ja vain hän voi herättää Arkadian eloon, sinä saat jonkun hänen lapsistaan.
- Minulla on kaunis tyttölapsi! vastasin, Irina nimeltään.
Shh... hän kuiskasi ja käänsi katseeni varjoon.
- Minkä luulet sen olevan?
- En tiedä.
- TIEDÄ! hän näpsäisi.
- No... varmaan vene kun se tulee mereltä.
Ja katsos kummaa, varjo alkoi hahmottua veneen muotoiseksi ja pikkuhiljaa tyhjä soutuvene tuli näkyviin.
- Mennään veneelle, muista airot.
- Missä airot?
- Veneessä tietenkin, muista että veneessä on oltava airot.
Kahlasimme veteen ja pysäytin veneen ja siellä todellakin oli airot.
- Mistä tiesit että vene oli tulossa?
Nousimme veneeseen ja prinsessa vilkutti siskoilleen rannalla. Katsoin sinne ja näin vain keltaisen tiikerin ja ison punertavan lohikäärmeen. Ne vilkuttivat takaisin. Tässä vaiheessa kylmä hiki alkoi valua.
- Tiesin sen siitä että tiesin sinun pystyvän siihen.
- Mihin, nyt tyttö alat selittää niin että minäkin ymmärrän. mitä noi petoeläimet ovat ja missä me oikeasti olemme. Mikä sinä olet??
Aloin olla oikeasti peloissani.
- Olen Järjestys, ja siskoni Kaaos ja Tuho jäivät rannalle. Kalastaja ukko oli täällä ennen meitä ja on meidän jälkeemme. Ja se mitä sinä teit oli se että kun uskoit näkeväsi veneen, niin itseasiassa annoit muodon määrittelemättömälle avaruudelle.
- Katsos, Arkadialla ei ole muotoa, se on alkutilassa. Jos keskityt johonkin, se antaa tyhjyydelle merkityksen ja siten muodon. Merkitys on muoto. Kokeile, kuvittele vedessä kelluva kukka. Älä kerro mitä kuvittelet, mutta keskity vain siihen kukkaan mikä tulee meitä vastaan edestä päin.
- No enpä kuvittele. Käyttäydyin kuin mikäkin teinipoika.
Mutta asiahan menee niin että jos sinua kielletään ajattelmasta jotain asiaa, se pakostakin tulee mieleen, ja minun mieleeni tuli se kukka jonka annoin vaimolleni sinä päivänä jona kosin häntä. Pitkä valkoinen ruusu.
Niinpä vedessä kellui pitkä valkoinen ruusu meitä vastaan, meidän ohi ja pois sumuun.
En osannut sanoa pitkään aikaan mitään.
- Alatko uskoa, tyttö sanoi.
Nyökkäsin päätäni
- Kyllä alan, neito kulta.
Siispä aloitin unelmoimiseni. Aluksi kuvittelin ison fregatin, valkoisen tietenkin, jonka miehistönä oli mitäpäs muuta kuin laulavia merimiehiä, ja jopa neito fregatin nokassa, jopa sekin lauloi. Astuin laivaan, ja kun katsoin tulisiko prinsessa perässä, näin vain yksisarvisen seisovan veneen vieressä, kumartaman minulle ja ratsastavan sumuun.
En sen jälkeen enää tavannut häntä.
Laiva seilasi isolle saarelle jonka rannassa kimalteli kultakoristeinen kaupunki, iloiset ja terveet ihmiset hurrasivat minulle ja iso ylellinen linna, valkotiilinen tietenkin, ja palvelijoita vaikka muille jakaa.
Viikon jälkeen aloin ikävöidä vaimoani ja etsin kalastaja ukon käsiini.
Kysyin häneltä kuinka pääsisin kotiin.
- Oletko varma että haluat kotiin?
- Olen, haluaisin vaimoni mukaan tänne asumaan, ja pikku tyttöni.
- Kaikki eivät ole valmiita tulemaan tänne, nuoreen maailmaan joka on vaaroja täynnä.
- Miten niin? eihän täällä ole kuin kaksi saarta ja toinen on minun itse luomani onnellisten ihmisten saari.
- Mikään ei pysy muuttumattomana, onnellisuus on vain väliaikainen tila, jonka jälkeen syntyy aina suru. Siksi minulla ei ole tunteita, ne eivät tuo onnea, vaan ikuinen rauha, ja tietenkin hyvä kala ateria.
pudistin päätäni.
- onko minulla joku tie kotiin, vai olenko tämän paikan vanki.
- Tietenkin sinulla on, mutta tiedä vaarat, et ehkä pääse koskaan takaisin.
- Sen riskin olen vaimoni takia valmis ottamaan.
Mies otti ämpäristä lohen ja heitti sen mereen.
-Seuraa tuota kalaa, nyt ja nopeasti.
Hämmästyin hetken ja sitten vedin henkeä ja hyppäsin mereen ja sukelsin.
Sukelsin ja sukelsin kunnes tunsin tukehtuvani, maailma pimeni silmissäni ja menin tajuttomaksi.
Heräsin lattialta, toimistoni lattialta, oli yö, ja lähdin kotiin, ihmetellen sitä miksi olin kuiva.
Kerroin tarinani vaimolleni joka huolestuneena rupesi tutkimaan päätäni.
- Nyt kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, tuollainen tajuttomuuskohtaus voi merkitä vaikka aivoverenvuotoa, tai pahempaa, syöpää aivoissa! Lupaa minulle että menet huomenna lääkärille, tai mieluummin tänään.
En tietenkään luvannut vaan suutuin koska hän ei uskonut minua. Menimme vihaisina nukkumaan ja en puhunut hänelle aamulla vaan menin aikaisin töihin.
Illalla päätin kirjoittaa tämän muistiin ja kerron nyt että aion mennä takaisin, enkä aio palata. Irina, rakastan sinua, Ludmil, anteeksi että hermostuin sinulle, hyvästi.
Havahduin siihen kun juna lähti takaisinpäin vantaankosken asemalta ja huomasin kirjan käsialan vaihtuvan. Uusi teksi ei ollut Ukin kirjoittamaa.
Ja niin Kuningas Nils astui Prinsessa Järjestyksen taulun eteen ja astui Arkadiaan.
Sen jälkeen ei kirjassa lukenut yhtään mitään, vaikka tilaa oli.
Lupasin itselleni seuraavana päivänä mennä ukille.
Huomasin punaisella kirjailulla kirjan kannessa nimen Satumaa. Avasin kirjan ja aloin lukea.
On ihanaa olla kotona ja tehdä töitä. Firmalla menee ihan hyvin, vaimo on taas raskaana.
Kirja jatkui jonkin aikaa noin, skippasin sivuja ja jatkoin lukemista.
Saavuin ränsistyneelle talolle, alkoi epäilyttää siitä kannattiko tätä tilausta ottaa vastaan. Mies oli tilannut sata kirjaa jostain keijumaasta eikä sillä näyttänyt olevan paljoa myynti potentiaalia. Kuka enää nykyaikana kaipaisi mitään keijutarinoita. Mitä hän tekisi jos ei saisi rahojaan? Lupaukset eivät maksaneet veroja, eikä toisi ruokaa pöytään.
Menin kuitenkin ovelle ja kolkutin leijonan muotoista kolkutinta. Mies tuli avaamaan, jos mahdollista niin vieläkin epäsiistimpänä ja vanhemman näköisenä. Oli vain kuukausi siitä kuin hän teki tilauksensa.
-Tulkaa peremmälle herra Meder.
Siinä kohtaa meinasin pudottaa kirjan, miten oli mahdollista että tarinan henkilöllä oli isovanhempieni sukunimi? Vastaus olisi kirjassa joten jatkoin lukemista.
- No kirjat on painettu, miten olisi sen maksun laita?
Tietenkin mies kiemurteli ja ihmettelin hänen pitkiä sormiaan. Samalla taisin nähdä vilauksen suipoista korvista, mikä mielestäni oli aika outo syntymä vika.
- Kai ymmärrätte että minun on vaikea saada kasaan tuollaista summaa, ajattelin että on selvää että voin maksaa vasta kun olen saanut kirjani myytyä. Mutta tulkaa katsomaan, tämä tässä on harvinainen taide aarre, saatte sen vakuudeksi että saan rahat kasaan.
- Lupaukset eivät paljoa lämmitä, minun pitää maksaa laskujani pian ja minulla ei ole rahaa, sinun piti maksaa kun työ on tehty ja se on tehty. tässä ei nyt selittelyt auta.
mies vei minut ruokasaliin ja sytytti kynttilöitä jotta seinällä oleva taulu tulisi näkyviin. Ja valitettavasti se tulikin näkyviin ja silloin peli oli pelattu. Olin aivan lumoutunut.
-Katsokaas tämä on isoäitini prinsessa Irulan. Mestarin maalaama muotokuva ja mittaamattoman arvokas. Mikäli en maksa, saat sen omaksi. Ja koska olen niin vanha mies jolla ei ole perillisiä, ajattelin kysyä mitä jos ottaisitkin taulun maksuksi sillä inhoan ajatusta siitä että pankki perisi sen.
En tainnut näyttää fiksulta siinä kun nyökyttelin itseasiassa kuuntelematta ollenkaan, jotenkin sain sanottua
- siis vaihtaisit taulun kirjoihin? Pitänee harkita.
Oikeasti harkitsin sitä että oliko tässä joku koira haudattuna vai oliko ukkeli ihan höperö, tämähän oli tuhansien arvoinen taulu, ehkä kymmenien tuhansien, en oikeastaan ole mikään taidekriitikko.
-En haluaisi vaikuttaa epäluuloiselta mutta en oikein usko että saat rahoja kasaan, siksi taidan pitää tämän taulun maksuna ja sovitaan että maksu on suoritettu, kunhan teet asiakirjan jossa siirrät taulun omistuksen minulle.
Mies hykerteli tyytyväisenä ja lähti kirjoittamaan mustekynällä jollekin pergametille yliasiallista kauppakirjaa jonka me allekirjoitimme.
Pian olinkin kirjapainolla upean taulun kanssa ja ripustin sen seinälle.
Siinä se oli, toinen vinkki, Ukilla oli ollut kirjapaino, nykyään hänen poikansa Markun omistuksissa, mikäli muistin oikein. Uppouduin niin kirjaan että unohdin kokonaan olevani ratikassa ja että matkaa oli vain muutama pysäkki.
Katselin taulua lumoutuneena kunnes aurinko laski suomen suvessa, arvaattekin että oli aika myöhä, Ludmilla kyllä hermostuu! Nyt menen kotiin.
Seuraava sivu. Käteni tärisivät, sillä Ludmilla todellakin on mummini! Miten käsiini on joutunut Ukkini päiväkirja, ja näin upeana vielä, pitäisi mennä huomenna hänen luokseen!
Rakas päiväkirja, vaikka kalenteri näyttää että on seuraava päivä, tai kaksi päivää edellisen kirjauksen jälkeen, on minun aikaani kulunut kokonainen viikko.
Seuraavana päivänä töiden jälkeen jäin taas katsomaan taulua sillä se vaikutti jotenkin erilaiselta. Periaattessa kaikki oli samanlaista mutta naisen kasvot näyttivät jotenkin muuttuneelta, kuin hänellä olisi päivämeikki ja edellisenä iltana olisi ollut iltameikki. Jotain pientä siis.
Kosketin taulua varovasti ja se tuntui karhealta, vanha kulunut maalipinta. Mutta käden kohdalla kangas olikin sileä, pehmeä. Pelästyin ja otin käden pois, mutta pian kokeilin uudelleen, ja nyt käsi tuntuikin jo lämpimältä.
Laskin sormiani naisen kämmentä kohti ja varovasti taulun käsi otti minua kädestä kiinni ja nainen tai tyttö, kumpi hän nyt olikaan kysyi
- Uskotko satuihin?
Heräsin seuraavan kerran pienellä saarella. Olin rannalla ja vieressäni istui hyvin vanha kalastaja ukkeli.
- Kuka sinä olet, kysyin.
- Vanha kalastaja ukko.
- mitä teet täällä
- minä kalastan.
Tunsin oloni aika tyhmäksi.
- Miten tulin tänne? kysyin.
- Taulun kautta, Järjestys toi sinut tänne.
- toi minne, missä olemme?
- Tämä on keskusta, ainoa mikä jää kun kaikki muu on unohdettu. Olin täällä ennen arkadiaa ja olen täällä sen jälkeen. Minä olen kalastaja ukko ja asun täällä.
- kuulostaa yksinäiseltä.
- en tunne koko käsitettä, olen onnellinen täällä, joka päivä saa kalaa ja voin nauttia rauhasta.
- Ymmärrän mitä tarkoitat, itse tosin lopetin kaiken eläinravinnon vuosi sitten ja olen elänyt kasvisravinnolal siitä lähtien. Vaimo ei oikein ymmärrä mutta ihminen on metabolinen kokonaisuus joka koostuu...
- en minä noista asioista ymmärrä, olen vain kalastaja, minä kalastan.
- Anteeksi, sanoin. Miten löytäisin tämän järjestyksen tai kuka hän nyt onkaan joka minut tänne toi?
- Kaaos, järjestys ja tuho ovat sisällä, he ovat asuneet täällä siitä asti kun suuri sota tuhosi Arkadian. Siksi joudun kalastamaan neljälle, ja ahdastakin on. Mutta ei se haittaa, viihdyn täällä rannassa.
- Kiitoksia, taidanpa mennä tapaamaan heitä.
Kävelin sinne rähjäiselle mutta kodikkaalle kalastajatorpalle ja koputin oveen.
Siinä vaiheessa tajusin että pitää jäädä, ja kiiruhdin ulos ratikasta. Aseman kellosta näin että johonkin oli kadonnut tunti, kunnes tajusin että olin kiertänyt ratikalla täyden kierroksen. Hienoa Artturi!
Juoksin M junaan ja avasin kirjan taas. Todella erikoinen päiväkirja.
-Sisään, sanoi kaunis naisääni.
Astuin sisään pimeään kalastajatorppaan ja katselin ympärilleni. Seinillä oli verkkoja, kaikki haisi kalalle ja näin kolme naishahmoa istumassa puupirtin ääressä.
- Hei... naiset. Sanoin kömpelösti.
- Hei, sanoin taulun kaunis nuori nainen, ja hymyili iloisesti.
Hänen vierellään oli kypsä punatukkainen nainen joka nyökkäsi minulle ja mittaili minua katseellaan. Hän kuiskasi tytölle 'oletko varma että hänessä on ainesta?' Tottakai! tyttö vastasi ja hoputti minua istumaan hänen viereensä, mutta päätin mennä toiselle puolelle missä tasapuolisemmin näkisin kaikki kolme naista.
Viimeinen nainen oli vanha kuin taivas, hänen harmaa silkkinen iho vaikutti siltä ettei se ollut ihoa ollenkaan vaan ohutta paperia. Näytti kaksi sataa vuotta vanhempi. Myöhemmin opin että hän oli hyvin hyvin paljon vanhempi.
-No tuota, kun nyt olen täällä voisiko joku ensimmäiseksi kertoa että missä me olemme ja onko tämä unta?
Nainen pyöritteli päätään ja tyttö tirskui. Vanha nainen katsoi häntä viisaasti ja ymmärtävästi hymyillen.
Nainen jolla olikin ruskeat hiukset avasi suunsa.
- Tämä on Arkadia.
Vanha nainen jatkoi
- Kaikki mitä siitä on jäljellä.
Nuori tyttö kertoi perään.
- Ja sinä olet sen uusi alku.
Odotin lisää mutta sitä ei tullut joten kysyin.
- Uusi alku, mitä se tarkoittaa?
Nainen jolla nyt näytti olevankin vaaleat hiukset ja jotenkin nuoremmat kasvot kertoi
- Sinun maassasi nainen ei voi luoda elämää ilman miestä, samalla tavalla Me emme voi luoda Arkadiaa ilman maapallon asukkeja. Naisena me ehkä kaipaamme siihen työhön miestä, sillä mies luo, nainen hoivaa.
- Pitääkö minun siis paritella teidän kanssanne jotta heimonne voisi jatkua.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kaikki kolme alkoivat nauraa, ja he nauroivat aika pitkään, sanoisin jopa että hieman liian pitkään.
Teinityttö jolla oli lävistyksiä, irokeesi ja punkkarivaatteet naurunsa lomassa selitti asian oikean luonteen.
- Ei mitään sen suuntaista, vaikka mielelläni parittelenkin kanssasi myöhemmin. Me puhumme nyt Arkadian uudelleen luomisesta, eikä niinkään lapsien teosta. Katsos, mennään ulos.
Kävelimme ulos ja vanha kalastaja ukko tuli meitä vastaan kalasaaliin kanssa.
- syödäänkö pian.
- olen pahoillani, mutta en syö kalaa, kuten kerroin aikaisemmin.
Ukko oli hämillään.
- ei täällä ole mitään muuta, ja miksi joku ei haluaisi kalaa? Kala on hyvää.
- Kiitos, mutta ehkä tytöt syövät myöhemmin.
-Mennään nyt sanoi pikkutyttö, prinsessaanikin nuorempi.
Hän näytti merta.
- Mitä näet? hän kysyi.
-Sumua meren päällä, vastasin.
- Mitä sen takana on?
- No siellä on varmaan saaria, mantereita, kuningaskuntia, valtioita. vastasin loogisesti.
Nuori prinsessa valkoisessa mekossaan hymyili.
- Juuri niin, ja sinun tehtävänäsi on löytää ne.
- Miksi minun? Minä olen kirjapainaja, oletteko eksyneet. Aloin tajuta kysymykseni tyhmyyden kun mietin asiaa, yksi kolmesta jatkuvasti muutti ikäänsä ja tyyliään, toinen oli vanha kuin aika itse ja kolmannen iästä oli vaikeaa sanoa sillä hän oli esiteinitytön näköinen jolla oli ikuiset silmät.
- Koska ei ole muita. Me kohtalottaret emme voi luoda Arkadiaa samalla tavalla kuin sinä et voi nostaa itseäsi niskasta ja lentää. Me tarvitsemme ulkopuolista apua. Me tarvitsemme sinua.
- Ja mitä minä saan siitä palkkioksi?
He hymyilivät ja vanha nainen raakkui
- Koko maailman tietenkin! Saat kaiken mitä löydät, saat kuningaskuntia, kultaa ja palvelijoita. Saat vaimoja ja ratsuja, ja saat voimia jonkalaisia et ole edes osannut kuvitella. Jo nyt Arkadia on muuttanut sinua, kokeile voimiasi, nosta tuo tukki ja näe mikä on muuttunut.
Menin siinä kokeilemaan isoa tukkia ja kommentoin kuinka se oli liian iso nostettavaksi, mutta piruuttani kokeilin kuitenkin. Se nousi, ja helposti. Nostin sen pääni yläpuolelle ja heitin mereen.
- Varovasti, kalastaja ukko olisi ehkä kaivannut sitä vielä.
- Anteeksi, sanoin. Mutta miten teen tämän kaiken mitä en alkuunkaan vielä ymmärtänyt.
Prinsessa tuli taakseni ja kuiskasi korvaani
- Katso tuonne merelle, hän nosti kättään ja osoitti sumua. Näetkö tuon lähestyvän varjon.
Katselin sumua tarkasti ja ihankuin jokin varjo olisi ilmestynyt sinne mutta en osannut sanoa oliko se kuvitelmaa vai totta.
- Älä yritä omia häntä, hän on meidän siinä missä sinunkin. Tietenkin tuollainen punastuttaa miestä varsinkin kun sen sanoo runsas nainen punaisessa paljastavassa iltapuvussaan.
Mutta prinsessa vain hymyili itsetietoisesti ja kääntyi sanomaan siskollensa tai niin heitä aina ajattelin, siskoksina.
- Ei sisko kulta, hän on kokonaan minun, minä hänet löysin, ja vain hän voi herättää Arkadian eloon, sinä saat jonkun hänen lapsistaan.
- Minulla on kaunis tyttölapsi! vastasin, Irina nimeltään.
Shh... hän kuiskasi ja käänsi katseeni varjoon.
- Minkä luulet sen olevan?
- En tiedä.
- TIEDÄ! hän näpsäisi.
- No... varmaan vene kun se tulee mereltä.
Ja katsos kummaa, varjo alkoi hahmottua veneen muotoiseksi ja pikkuhiljaa tyhjä soutuvene tuli näkyviin.
- Mennään veneelle, muista airot.
- Missä airot?
- Veneessä tietenkin, muista että veneessä on oltava airot.
Kahlasimme veteen ja pysäytin veneen ja siellä todellakin oli airot.
- Mistä tiesit että vene oli tulossa?
Nousimme veneeseen ja prinsessa vilkutti siskoilleen rannalla. Katsoin sinne ja näin vain keltaisen tiikerin ja ison punertavan lohikäärmeen. Ne vilkuttivat takaisin. Tässä vaiheessa kylmä hiki alkoi valua.
- Tiesin sen siitä että tiesin sinun pystyvän siihen.
- Mihin, nyt tyttö alat selittää niin että minäkin ymmärrän. mitä noi petoeläimet ovat ja missä me oikeasti olemme. Mikä sinä olet??
Aloin olla oikeasti peloissani.
- Olen Järjestys, ja siskoni Kaaos ja Tuho jäivät rannalle. Kalastaja ukko oli täällä ennen meitä ja on meidän jälkeemme. Ja se mitä sinä teit oli se että kun uskoit näkeväsi veneen, niin itseasiassa annoit muodon määrittelemättömälle avaruudelle.
- Katsos, Arkadialla ei ole muotoa, se on alkutilassa. Jos keskityt johonkin, se antaa tyhjyydelle merkityksen ja siten muodon. Merkitys on muoto. Kokeile, kuvittele vedessä kelluva kukka. Älä kerro mitä kuvittelet, mutta keskity vain siihen kukkaan mikä tulee meitä vastaan edestä päin.
- No enpä kuvittele. Käyttäydyin kuin mikäkin teinipoika.
Mutta asiahan menee niin että jos sinua kielletään ajattelmasta jotain asiaa, se pakostakin tulee mieleen, ja minun mieleeni tuli se kukka jonka annoin vaimolleni sinä päivänä jona kosin häntä. Pitkä valkoinen ruusu.
Niinpä vedessä kellui pitkä valkoinen ruusu meitä vastaan, meidän ohi ja pois sumuun.
En osannut sanoa pitkään aikaan mitään.
- Alatko uskoa, tyttö sanoi.
Nyökkäsin päätäni
- Kyllä alan, neito kulta.
Siispä aloitin unelmoimiseni. Aluksi kuvittelin ison fregatin, valkoisen tietenkin, jonka miehistönä oli mitäpäs muuta kuin laulavia merimiehiä, ja jopa neito fregatin nokassa, jopa sekin lauloi. Astuin laivaan, ja kun katsoin tulisiko prinsessa perässä, näin vain yksisarvisen seisovan veneen vieressä, kumartaman minulle ja ratsastavan sumuun.
En sen jälkeen enää tavannut häntä.
Laiva seilasi isolle saarelle jonka rannassa kimalteli kultakoristeinen kaupunki, iloiset ja terveet ihmiset hurrasivat minulle ja iso ylellinen linna, valkotiilinen tietenkin, ja palvelijoita vaikka muille jakaa.
Viikon jälkeen aloin ikävöidä vaimoani ja etsin kalastaja ukon käsiini.
Kysyin häneltä kuinka pääsisin kotiin.
- Oletko varma että haluat kotiin?
- Olen, haluaisin vaimoni mukaan tänne asumaan, ja pikku tyttöni.
- Kaikki eivät ole valmiita tulemaan tänne, nuoreen maailmaan joka on vaaroja täynnä.
- Miten niin? eihän täällä ole kuin kaksi saarta ja toinen on minun itse luomani onnellisten ihmisten saari.
- Mikään ei pysy muuttumattomana, onnellisuus on vain väliaikainen tila, jonka jälkeen syntyy aina suru. Siksi minulla ei ole tunteita, ne eivät tuo onnea, vaan ikuinen rauha, ja tietenkin hyvä kala ateria.
pudistin päätäni.
- onko minulla joku tie kotiin, vai olenko tämän paikan vanki.
- Tietenkin sinulla on, mutta tiedä vaarat, et ehkä pääse koskaan takaisin.
- Sen riskin olen vaimoni takia valmis ottamaan.
Mies otti ämpäristä lohen ja heitti sen mereen.
-Seuraa tuota kalaa, nyt ja nopeasti.
Hämmästyin hetken ja sitten vedin henkeä ja hyppäsin mereen ja sukelsin.
Sukelsin ja sukelsin kunnes tunsin tukehtuvani, maailma pimeni silmissäni ja menin tajuttomaksi.
Heräsin lattialta, toimistoni lattialta, oli yö, ja lähdin kotiin, ihmetellen sitä miksi olin kuiva.
Kerroin tarinani vaimolleni joka huolestuneena rupesi tutkimaan päätäni.
- Nyt kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, tuollainen tajuttomuuskohtaus voi merkitä vaikka aivoverenvuotoa, tai pahempaa, syöpää aivoissa! Lupaa minulle että menet huomenna lääkärille, tai mieluummin tänään.
En tietenkään luvannut vaan suutuin koska hän ei uskonut minua. Menimme vihaisina nukkumaan ja en puhunut hänelle aamulla vaan menin aikaisin töihin.
Illalla päätin kirjoittaa tämän muistiin ja kerron nyt että aion mennä takaisin, enkä aio palata. Irina, rakastan sinua, Ludmil, anteeksi että hermostuin sinulle, hyvästi.
Havahduin siihen kun juna lähti takaisinpäin vantaankosken asemalta ja huomasin kirjan käsialan vaihtuvan. Uusi teksi ei ollut Ukin kirjoittamaa.
Ja niin Kuningas Nils astui Prinsessa Järjestyksen taulun eteen ja astui Arkadiaan.
Sen jälkeen ei kirjassa lukenut yhtään mitään, vaikka tilaa oli.
Lupasin itselleni seuraavana päivänä mennä ukille.
Comments