Mahtipontinen sirkus

Iloinen sirkus joukko saapui Kairoon. Heillä oli valkoiset naamarit joissa oli leveä hymynaama ja suuret nenät. Suurin osa teki jotain temppua, joku jönglöörasi, toinen teki voltteja, kärrynpyöriä. Kolmas lauloi ja monet soitivat rumpuja. Trumpettien ja rumpujen sointi levitti innostuksen sodan väsyttämiin kansalaisiin. Nyt ehkä oli aika unohtaa murheet ja juhlia.

Punainen paroni meni torille ja aloitti mahtipontisen puheen ihmisille. Oli aika heittää työ ja velvollisuudet hetkeksi. Luciferin laskiessa oli aika rentoutua, juhlia, ja seurata kiertävän sirkuksen taidonnäytteitä.

Oli kolme tuntia aikaa ja paroni seurueineen kokosi teltan, magialla siihen ei mennyt kauan. Teltta oli siitä erikoinen että se oli vain puoliteltta. Sirkus ei edes yrittänyt rahastaa lipuilla vaan halusi maksimoida yleisön.

Pikkuauringon laskiessa Solin valossa uteliaita tulikin, ja aika paljon varovaisia aatelisia. Ei ollut mikään uusi temppu esittää sirkusta ja sen perään ryöstää tai murhata ihmisiä. Epäilys tosin nt vain lisäsi kiinnostusta.

Paroni kutsui sumua telttaan, ja sitä levisi yleisön keskuuteen. Monet aateliset paheksuivat magian käyttämistä viihteeseen, se köyhdyttäisi maata, mutta kukaan ei korottanut ääntään, vaan ihmiset tulivat lähemmäs.

mahtavat pasuunat soittivat jylhää soittoaan, höyry alkoi hälvetä. Mittava tulipilari nousi teltasta ja paroni seisoi lavan päällä. Hän kehotti ihmisiä lähemmäs ja aloitti kertomuksen nuoresta pojasta. Poika oli tavallinen nuori poika joka rakasti leikkiä.

Akrobaattilapsia tuli pyörimään paronin ympärille, ja paronin ääni hiljeni mutta pysyi yhtä kuuluvana, hänen kuiskauksensa kuului kaikkien korviin.

Jo pienenä poikana hän tiesi olevansa erikoinen, hän oli syntynyt tekemään suuria tekoja. Paroni kertoi ihmisille ja nuori poika tanssi lavalle. Hän tanssi kauniisti lasten parissa kun aseistettu joukko ympäröi heidät. Yleisö kohahti, he alkoivat eläytyä tarinaan. Poika tanssi ja taisteli, ja yksin pelasti kaikki lapset ja vastustajat jäivät makaamaan maahan. Silloin poika alkoi hohtaa valoa ja siivet kasvoivat hänen selkäänsä. Hänen vaatteensa muuttuivat ohuieksi ja valkoisiksi. Lapset huojuivat ja palvoivat poikaa. Poika kohosi ilmaan ja alkoi hohtaa kirkasta valoa häikäisten lähimmät yleisöstä.

- Älkää palvoko poikaa, kuului syvä ääni. Savustava lohikäärme, jonka sisällä kahdeksan näyttelijää käveli, astui näyttämölle.
- palvokaa minua! Se sanoi, ja hönkäisi savua pojan päälle. Valo sammui ja poika putosi maahan.

lohikäärme nauroi ja nauroi, kunnes hitaasti poika nousi, nyt vanhemman näköisenä ja katsoi tuimasti lohikäärmettä. Heleällä äänellä se sanoi
- ja sinä päivänä lohikäärmeet kumarsivat kuningastaan, sillä uusi aika on koittava, ja ennustettu poika palauttaa ihmisten oikealle paikalleen, tähtien kuninkaiksi.

Lohikäärme kohahti ja yritti purra nuorta miestä joka levitti siipensä ja otti kiinni lohikäärmettä hampaista ja lennähti taivaalle lohikäärme mukanaan. Mustapukuiset näyttelijät kierivät taustalle ja paroni astui eteen ja huusi jylisevällä äänellään

- ja poika taisteli kolme päivää lohikäärmeen kanssa kunnes lopulta se kumarsi pojalle ja tunnusti sen kuninkaakseen, ja kaikkien taivaskansan eli ihmisten kuninkaaksi!

pasuunat ja rummut pärähtivät soimaan ja taivaalle ilmestyi lentäviä hahmoja.

ihmiset kääntyivät katsomaan ja joku huusi 'Lohikäärmeitä!' ja ihmiset liikkuivat levottomasti.

Paroni avasi suunsa ennen kuin paniikki ehti levätä.

- Kuulkaa ihmiset, Ihmiset! Ja niin kävi että Lohikäärmeet seurasivat poikaa ja taistelivat hänen rinnallaan ihmisten kunnian takia. Ja tänään, tuo poika on täällä, ja hän pyytää teitä seuraamaan häntä maailmojen ääriin, hän ei pyydä vähempää kuin valloittamaan koko galaksi hänen nimeensä. Hän on Sol Invictus, voittamaton Aurinko, eikä yksikään jumala ole hänen veroisensa. Hän on jumalten isä ja kuningas. Kuulkaa mitä hänellä on sanottavaa.

ihmiset hiljenivät ja joku huusi 'Kerettiläinen!' mutta ennenkuin vihamielisyys ehti kasvaa Neljä Serafia laskeutui aukiolle. Heidän selässään ratsasti valkoiseen puuvillahousuun pukeutunut valkotukkainen kiharapäinen enkeli ja liekehtivät Serafit eivät häntä polttaneet. Hän hehkoi kirkasta valkoista valoa ja hän leijui lavalle kevyesti majesteettiset valkoiset linnun siivet levällään.

Ympäristö pimeni ja pian enkeli oli ainoa valo.

- Kuka täällä epäilee minua? Kuka ei usko että olen Ennustettu? Minä olen messias, minä olen Sol Invictus, minä olen Apollo, Amon Ra, minä olen Aurinko itse. Seuratkaa minua, ja vien teidät tähtiin!

Hänen äänensä kaikui voimakkaana ja syvänä, ja ihmiset perääntyivät peloissaan mutta innoissaan.

- Minä tiedän kuka sinä olet! huusi upeasti puettu mies, joka lähestyi lavaa, vahvasti aseistetut luurangot vierellään. Ihmiset väistivät häntä ja heittäytyivät maahan peläten katsoa häntä.

Hän oli faaraokuningas, mestarivelho Imhotep. Hän kurotti oikealla kädellään Marsin merkkiä mutta nopealla liikkeellä Artturi laukaisi sinisen pallon joka jäi hohtamaan merkin ympärillä ja vaikka faarao kuinka yritti kutsua Marsia, mitään ei tapahtunut. Hän nielaisi hermostuneesti ja nopeasti peitti hermostuneisuutensa. Hän oli jumalan edustaja maan päällä, mikään ei saisi häntä hermostumaan.

Mies osoitti Artturia.
- Soturini, pidättäkää tuo pelle, hänet tuomitaan kuolemaan Luciferin noustessa kerettiläisyydestä, ja hänen kuolemansa tulee olemaan hidas ja tuskallinen.

Luurangot lähtivät liikkeelle ja Artturi lausui loitsun ja Faaraon aika pysähtyi. Ne jotka uskalsivat katsoa, huomasivat faaraon jähmettyneen patsaaksi ja alkoivat supista keskenään. Pian kaikki katsoivat faaraota ja alkoivat epäillä faaraon olevan huijari. Ei Arkkimaagia pystynyt loitsimaan vasemmalla kädellä avuttomaksi noin vain.

Mutta pian heidän huomionsa kiinnittyi faaraon henkivartijoihin. Jokainen niistä oli äärimmäisen vaarallinen ja lähes tuhoutumaton. Vähäisempiä maageja tarvittaisiin osasto sellaista vasta taistelemaan ja voitto ei olisi mitenkään varmaa. Ne olivat lähes immuuneja magialle ja fyysiselle vauriolle. Kokonaisuutena siis pahoja vastustajia.

Mutta artturi lensi niiden eteen ja levitti siipensä, kätensä, katsoi taivaalle ja laittoi puuvillaisen siteen silmillensä. Luurangot empivät hetken, katsoivat punahehkuisilla silmäkuopillaan Artturia ja toisiaan ja sitten iskivät aseillaan Artturia.

Ja artturi kepeästi väisti iskut, nappasi aseet ja heitti ne ihmisten eteen kuin olisi ottanut lelun pois lapselta. Hän irrotti pääkallon ensimmäisen henkivartijan harteilta, heitti sen yleisön sekaan ja sen jälkeeen irrotti sen kädet, nekin lensivät iloisesti lavalle, ja lopuksi potkaisi vartalon faaraota päin joka jäi hetkeksi heilumaan.

Toinen luuranko yritti sohia häntä samaan aikaan kynsillään mutta osui vain ilmaan, sitten se syttyi liekkeihin Artturin ampuen käsillään tulta edes kääntämättä päätään siihen suuntaan.

Neljä seuraavaa hyppäsivät Artturin päälle kaataen hänet alleen, ja hetken näytti että hänen pelinsä oli pelattu, kunnes ne lensivät ilmaan ja Artturi nousi voltilla jaloilleen. Hän suuntasi loppuja kohti ja teki sarjan lentäviä potkuja jotka hajottivat luurankoja pölykasoiksi ja heidän sielunsa pakenivat sinne minne sielut menevätkään. Pian kaikki luurangot olivat tuhoutuneet ja Artturi meni faaraon luo.

Artturi poisti siteen silmiltään, otti faaraon hatun ja laittoi sen omaan päähänsä, otti vallan symbolit ja piti niitä kädessään, piirsi sormellaan (josta tuli mustetta) faaraolle pyöreäsankaiset silmälasit ja viikset, ja käveli hänen taakseen.

Ja saman tien aika pysäytys loitsu päättyi ja faarao laski kätensä itsevarmasti ja jäi ihmettelemään mihin soturinsa olivat kadonneet.
Ihmiset alkoivat varovasti nauraa hänelle ja faarao suutuspäissään yritti loitsia ihmisiä vihreillä salamoilla kuoliaaksi, mutta kolme kertaa hänen loitsunsa muuttuivat joukoksi kauniita värikkäitä perhosia. Kolmen kerran jälkeen hän tajusi että joku hänen takanaan muutti hänen loitsujaan.

Faarao kääntyi, tajusi hattunsa ja valtikkansa kadonneen ja tuntemattoman kerettiläisen pitävän hänen tavaroitaan. Missä olivat hänen henkivartijansa?

Artturi lensi lavalle ja taputti suurelle faaraolle, ja yllytti ihmisiä mukaan.

Kannustava taputus levisi kuin kulovalkea ihmisten yli.

Raivokkaasti huutava Imhotep kutsui yön voimia ja ampui raakaa energiaa Artturia vastaan. Hän loitsi eteensä voimakentän joka käänsi loitsun päinvastaiseksi, ja Artturiin lankesi parantavaa valoa.

Sen jälkeen faarao kutsui kuolleiden henkiä tappamaan kerettiläinen enkeli ja Artturi kutsui kolme hehkuvaa enkeliä luokseen ja ne nopeasti tuhosivat kummitukset, kadoten sen jälkeen kuin tuhka tuuleen.

Hetken emmittyään Imhotep taikoi muodonmuutos loitsun jonka tarkoituksena oli muuttaa uhrinsa sammakoksi, mutta loitsien kahden käden voimin artturi teki kilven joka muutti taas Imhotepin loitsun ja sen kentän takana oli musta kenttä jonka läpi muuttunut loitsu meni, ilmestyen suoraan faaraon taakse muuttaen velhon vaatteet söpöksi paimentolaistytön mekoksi. Faarao ei tajunnut mitään vaan jatkoi kutsuen Gerberoksen koirat luokseen, ja kahdeksan tulta syöksevää koiraa syöksyi Artturia päin.

Artturin käteen ilmestyi silinteri hattu, josta hän otti pienen söpön pupun, jonka hän tiputti maahan. Hän leijui kauemmas koirista ja otti hatusta toisen pupun. Samalla ensimmäinen pupu syöksyi koiran kurkkuun eikä päästänyt irti.

Sama toistui toisen ja kolmannen pupun kohdalla, Artturi tanssi kevyesti koiria pakoon ja nosti hatustaan pupuja yksi kerrallaan kunnes kahdeksannes oli nostettu ja hattu katosi pois.

Nyt jokainen koira makasi maassa kuolleena tai kuolemaa tehden.

- Imhotep. Me emme ole tasa-arvoisia. Tämä tappelu on reilu kuin tikkarin vieminen lapselta. Liity minuun, älä taistele, sinä et voi voittaa. Kai ymmärrät kuinka monta kertaa olisin voinut tuhota sinut sanalla, kädellä, tai olisin voinut pistää Serafin syömään sinut. Älä uhmaa minua.

Imhotepin silmät paljastivat paniikin, ja hän änkytti hetken kunnes huusi
- En koskaan kumarra sinua, en koskaan petä herraani Aresta!

Samassa hän hävisi savupallona ja Solin valo palasi taivaalle.

Artturi käveli ihmisten keskelle ja lähes hysteerinen innostus valtasi heidät. jokainen halusi koskettaa jumalaista enkeliä ja useimmat onnistuivat. Muutama iski häntä tikarilla mutta Artturi ei välittänyt ja muut ottivat tikarin pois Artturista ja iskivät tikarin iskijään, tai siihen jota he epäilivät tekijäksi. Moni kuoli silloin, moni turhaan. Artturi siunasi ihmisiä ja paransi sairaita. Artturi käveli faaraon pyramidille ja julisit itsensä Egyptin hallitsijaksi ja kenraalit tekivät hänelle uskollisuus valan.

Hän kutsui Mestarit pyramidiin ja katosi faaraon uima-altaaseen meditoimaan.

Heittäen enkelin hahmonsa kuin vaatteensa nurkkaan hän lipui siniseen altaaseen ja sulki silmänsä. Puoli tuntia hän makasi vedessä, silmät suljettuna, mieli hiljaisena, keräten voimia, keräten rohkeutta. Ei sitä joka päivä haastaisi jumalaa.

Puolen tunnin päästä hän havahtui hengittämään, lämmitti ihoaan hieromalla sitä ja hän puki vaatteet, kreikkalaistyylisen toogan, ja kuivasi itsensä sanalla.

Sitten hän muuttui enkeliksi jameni mestarien luokse.

Kaksi päivää hän puhui mestareille, välillä syötiin ja juotiin, käytiin vessassa, mutta Artturi ei antanut mestarien nukkua välillä. Hän puhui ja keskusteli, kyseli ja vastasi. Aluksi vihamieliset mestarit lopulta kääntyivät hänen puolelleen, eikä vähiten uupumuksen takia. Kahden päivän jälkeen he pitivät puheen Faaraon aukiolla kuinka he seuraisivat Artturia tähtiin, kuinka he aikoivat olla mukana palauttamassa ihmiskuntaa galaksin herroiksi. Kansa hurrasi ja massiivinen karnevaali alkoi ja ihmiset keräsivät mitä työkaluja pystyivät ja yrittivät avata rooman portteja ja vallata kaikki maat Artturin nimeen.

Samaan aikaan Artturi toisaalla valmisteli suunnitelmaansa.