Ovi Arkadiaan
Istuin pöydässä lasten kanssa kun juhlakalu Nils tuli pöytään viereeni ja kysyi mikä painaa.
Hymyilin ukille ja sanoin "no ero ja kaikki, kyllä se siitä."
Hän katsoi minua pitkään, erikoisen pitkään ja sanoi "Tiedätkö mikä minua piristää? Tule!"
Hän vei minut syrjemmäksi juhlista ja ihaili viktoriaanista takkiani ja kertoi että oli muuten harvinaisen osuva vaate juuri tähän tilaisuuteen, ja kiitin vaikka en vielä ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.
Livahdimme kartanolta jossa juhlat oli läheiselle metsikölle ja ukki puristi kävelykeppiään lujasti. Mies täytti 90 ja oli vieläkin hyvässä kunnossa, mikä oli jotain mitä olin aina ihaillut.
"Viisikymmentä vuotta naimississa... tuntuu viideltä sadalta vuodelta. Välillä se on ollut vaikeaa mutta oma harrastukseni on helpottanut asiaa kummasti. Viime aikoina vain se on mennyt vaikeammaksi koska leikkipaikkaani on tunkeutunut ulkopuolisia, ja he eivät ymmärrä vaaroja, he eivät ymmärrä minkälaisella tulella leikkivät."
Nyökyttelin hiljaa odottaen että ukki selvittäisi mistä hän puhui, kun tunsin voimakasta huimausta. Ukki otti kädestäni kiinni ja tuki minua kun kävelimme kapeaa metsä polkua. Puut näyttivät aivan liian isolta ollakseen oulunkylän puita, värit liian kirkkaita helsinkiin. Olin näkevinäni kauriin juoksevan metsässä mutta eihän se ollut mahdollista. Autojen ääniä ei muuten kuulunut, se oli outoa mutta en miettinyt sitä silloin enempää.
"Aluksi siitä tulee paha olo, mutta pian siihen tottuu, muutaman kerran se alkaa tuntua hyvältä." ukki kertoi ja otin tukea puusta ja oksensin. Ukki nappasi puun takaa kävelykepin, samanlaisen kuin hänellä. "Kuulin että harrastat taistelulajeja, hyvä, sillä tämä voi tulla tarpeen."
Otin kävelykepin ja nojasin siihen. "Kiitos, nyt kyllä tarvitsisin enemmänkin mehua, mutta kävelykeppi on myös avuksi, taisin syödä jotain huonoa juhlissa."
Ukki antoi keskiaikaistyylisen pullon jota join ahnaasti, se oli makeaa mietoa viiniä, parasta mitä olin ikinä juonut enkä silloin tiennyt mistä ukki sen löysi, myöhemmin opin saman tempun itsekin.
Ukki nosti keppinsä, pyöritti nuppia puoli kierrosta ja veti kepin sisältä kapean rapier terän esiin.
"Keppisi on myös miekka, mikäli ongelmia tulee. Mutta ei pitäisi tulla, väki kunnioittaa vielä vanhaa kuningastaan."
Aloin nauraa tilanteen absurdiudelle mutta tutkin keppiäni ja totesin keppini todella olevan miekka. Leikkasin ilmaa ja pikkuhiljaa oloni alkoi parantua, itseasiassa hämmästyttävän paljon.
Miekka ja minä olimme yhtä ja kehooni virtasi voimaa, ja paljon. Spontaanisti juoksin puuta päin ja tein voltin taaksepäin ja heti sen jälkeen tajusin miten järjetön temppu se oli, ja vielä järjettömämpää oli se että se onnistui tuosta vaan.
Ukki hymyili. "Olipas hyvä että olet niitä taistelulajeja harjoitellut, eipä tarvitse sinua vahtia enempää."
"Mitä ihmettä oikein tapahtuu, mikä paikka tämä on? Miten pystyin tuohon, huh!" Istahdin alas ja maailma alkoi pyöriä.
Ukki hykertele ja kumarsi minulle "Tervetuloa Arkadiaan!"
Katsoin häntä ja pyörryin.
Heräsin hetken päästä ja kuvittelin että olin nähnyt unta, ja kysyin ukilta mitä tapahtui. Hän auttoi minut ylös ja puhdisti uuden takkini.
"Kärsit jetlagistä, matka tänne tuntuu lyhyeltä mutta oikeasti matka toiseen maailmaan on iso, ja tottumattomana siihen voi keho joutua rasitukseen, varsinkin kun imet koko ajan maan energioita itseesi. Me ihmiset toimimme kuin magneetit ja imemme Arkadian energioita. Kun opit kanavoimaan niitä, voimasi tulee olemaan mittava, mutta varoitan sinua, vaikka täällä onkin kivaa ja niin edespäin, Arkadiaan ei koskaan saa jäädä."
Aloin nauraa sillä luulin ukkini hurahtaneen kokonaan vanhoilla päivillään. Oliko hän tosissaan?
Ukki jatkoi. "Mitä pidempään vietät aikaa täällä, sitä vähemmän muistat maapallon, ja alat muuttua keijukaiseksi, paikalliseksi. Samalla voimasi laskee ja järki, ihmisten suurin voima, katoaa. Jää tänne poikaseni ja tulet hulluksi, samalla kykysi kanavoida Arkadian energioita katoaa, muutut mitättömyydeksi."
Nauruni muuttui hysteeriseksi ja kyyneleet silmissä nauroin kunnes joku mies tuli polulla vastaan. Aluksi en nähnyt kyyneleitteni läpi mitään, kunnes kuivasin silmäni ja näin satyyrin katsovan minua ja ukkia arasti ja hän kumarsi meille ja sanoi
"Tervetuloa teidän armonne, ja teidän armonne vieras."
Pyörryin uudestaan.
Heräsin takan äärestä kun vettä pirskotettiin päälleni. Joku oli riisunut takkini ja nousin istumaan karhuntaljalla.
"Missä olen, kuka olen ja miksi olen?" kysyin tyhmänä, sillä olin totaalisen hämmentynyt.
Satyyri istahti eteeni ja tuijotin häntä typertyneenä.
"Hyvää iltaa, nimeni on kippurasarvi, metsänvartija ja raja-alueiden vartija. Yritän ohjata muukalaiset takaisin maailmaansa, ja yleensä se on ollut helppoa, mutta viime aikoina, parin viime vuoden aikana, homma on mennyt vaikeammaksi koska maailmojemme rajat ovat menneet ohuemmaksi. Oraakkeli sanoo että näin käy 500 vuoden välein, kuten kävi silloin kuin Arkkikuningas Nils saapui maahamme."
Hän pudisti päätään.
"Pahoja aikoja aina seuraa, valtataisteluita, sotia, vallanhimoiset ihmiset tulevat tänne leikkimään jumalia. Toivottavasti ylikuningas toi sinut ylläpitämään rauhaa ja vakautta, mustan prinssin saavuttua asiat ovat menneet huonoon suuntaan."
Katsoin mukavalle lepotuolille jossa Ukki istui. "Musta prinssi?"
Ukki nyökkäsi seinälle jossa oli muotokuva prinssistä mustassa univormussa, vinttikoira vierellään ja koristeellinen miekka kyljellään.
Se oli Max eno. Leukani loksahti auki.
Aloin miettiä tilannetta ja tajusin jotain. "Nyt ymmärrän, tämä on unta, siksi päähenkilöt ovat omasta elämästäni... Vaikuttaa tosi jännältä, taidan kirjoittaa sen ylös herätessäni!"
Ukki hymyili ja otti omenan korista pöydältä ja heitti sen suoraan silmieni väliin.
Pehmeä kipu ja tähdet tuntuivat hyvinkin todellisilta.
"Väitätkö että tämä todella tapahtuu?" sopersin.
Ukki nousi vakavana ja katsoi minua ja astui eteeni ojentaen kätensä.
"On kolme maailmaa, yksi kylmä ja rationaalinen, kova ja todellinen. Toinen on unenomainen, villi ja järjetön, unien maailma, ja kolmas on synkkä ja paha, kuoleman ja pahuuden maailma. Me olemme syntyneet siinä todellisessa jossa muoto on pysyvää ja luonnonlait maahan pultattuja."
Ukki näytti ympärilleen.
"Arkadia taas on unien taso, yhtä todellinen kuin meidänkin maailmamme, mutta täällä aivosi vaikuttavat todellisuuteen, voit muokata luonnonlakeja keskittymällä, siksi meillä joilla on rationaalinen aivo, meillä on suhteettomia voimia täällä."
Mietin ja kysyin "Eikö sitten saman logiikan mukaan tämän maan asukeilla ole suhteettomia voimia meidän maassamme??"
Ukki löi kätensä yhteen ja nauroi, "Perhana, poikahan alkaa tajuta! Aivan juuri niin, kaikki tarinat keijujen maagisista voimista tulee siitä että heillä todellakin on niitä maailmassamme. Ja kuten meillä on vaara muuttua täällä keijuiksi, sama vaara on keijuilla muuttua ihmisiksi, tai jopa puiksi meidän maailmassamme!"
Satyyri jatkoi "Paitsi sillä erotuksella, että Arkadiassa aika juoksee nopeammin, tunti teidän maailmassanne vastaa jopa päivää meidän maailmassamme, voisin viettää vuoden maassasi ja huomata kymmenen vuoden kuluneen täällä. Se ei houkuta."
katsoin ukkia ja kysyin... "eli jos livahdamme juhlista tunniksi..?"
Ukki nyökkäsi "voimme viettää täällä päivän, yhden yön ja yhden päivän."
Hymyilin. "Siksi vaikutat aina niin pirteältä ja hyväntuuliselta, käyt lyhyellä reissulla täällä ja tulet pirteänä kotiin."
"Joo, mutta työt pitää kotonakin hoitaa, ja joskus se on vaikeaa kun kuningaskunta on sodassa ja kukaan varakuninkaista ei osaa hommaansa, keijuja kun ovat..."
Ukki ryhdistäytyi ja otti keppinsä. "aika mennä, tässä on varuskunta lähellä, käydään siellä, saat tutustua yhteen kivaan tyttöön ja kertoa mitä mieltä olet hänestä, pitäisikö karkoittaa pysyvästi vai luottaa häneen."
Nyökkäsin ja puin takkini päälleni.
Ukki vihelsi ja kaksi upeaa arabialaista hevosta tuli paikalle, molemmilla satulat valmiina hienointa käsityötä, toinen hevonen oli musta, toinen valkoinen.
"Mistä nuo ilmestyivät?" kysyin.
"En tiedä, ehkä ne pelästyivät kettua ja heittivät ratsastajansa pois ja tulivat tänne, tärkeintä on se että halusin että he tulevat juuri nyt ja juuri tänne, ja siksi näin tapahtui. Uskon että sinäkin opit tämän taidon nopeasti."
Silmäni loistivat ja kysyin miten, mutta ukki sanoi että löytäisin taidon sisältäni, ja siihen menee muutamia päiviä, mutta vasta sen jälkeen hän voisi opettaa minua.
Hyväksyin asian ja ratsastin hiljaa. Katselin puita ja huomasin että kaikilla tuntui olevan kasvot jotka tuijottivat minua, oksat vaikuttivat käsiltä jonka sormet hamuilivat suuntaamme mutta eivät uskaltaneet koskea. Väriloisto oli kirjava, osa puista omasi vihreät lehdet, mutta punaiset ja keltaiset olivat yleisempia, ja sitten oli mitä ihmeellisempiä värejä, violetteja ja joitakin värejä joita ei taida edes olla olemassa.
polkukin tuntui kiemurtelevan itsekseen, katsoin taakse ja se tuntui näyttävän erilaiselta kuin silloin kun kuljimme siitä. Puun juuret nousivat ja laskivat hitaasti.
"Kyllä, huomasit oikein, kaikki arkadiassa elää, jopa nuo kivet tuolla." Ukki osoitti isoja kiviä jotka sulkivat silmänsä juuri kun katsoin heitä.
Pian vastaan tuli upea ranskalaistyyppinen linna, kauniit vaaleanruskeat tiilet, valkoiset marmoripylväät, kirkkaan puhdasta ja melkein hohtavaa... linna oli henkeäsalpaavan kaunis.
"Ensimmäinen löytämäni linna, olen kyllä noista ajoista kehittynyt, mutta ihan kiva eikö totta?" Ukki kysyi.
Haukoin henkeäni ja kysyin "Ai ihan kiva, tämähän on uskomaton, mitä tarkoitat kehittynyt, löytänyt?"
"Tarkoitan sitä että jos pystyt visualisoimaan jotain arkadiassa tarpeeksi tarkasti, saat sen mitä kuvittelet, ja minä visualisoin tämän, ja siksi sain sen. Jotain hyötyä tietenkin oli arkkitehtuuri opinnoista niin ei linna romahtanut vuosisatojen saatossa."
"Wau... onko tämä siis.. 500 vuotta vanha??" kysyin, ukki nyökkäsi. "Tietenkin joudun välillä poistua linnasta ja kuvitella se remontoituna kun palaan, ja se tapahtuu. Kun kyselen asukkailta he kertovat hirveästä työstä joka remonttiin meni, mutta opit vielä, kaikelle löytyy luonnollinen selitys..." Ukki osoitti kahta tuohtunutta miestä, yhtä mustapukuista ja toista valkopukuista jotka kävelivät linnaan, toinen linkaten ja toinen kuin hänellä olisi ollut selkä kipeä. Kun he huomasivat hevosemme he rupesivat osoittelemaan meitä ja juoksivat luoksemme.
Ukki nousi ratsailta, minä myös ja ukki kiitti hevosten lainasta, ja tajutessaan kuka ukki oli, he syöksyivät maahan ja kumarsivat nöyrinä. He mumisivat anteeksipyyntöjä ja kertoivat miten suuri kunnia oli kun herra ylikuningas ratsasti heidän hevosillaan ja hevoset olisivat meidän jos halusimme niin. Ukki nauroi ettei tarvinnut mitään, hän oli kuningas Nils.
Katseeni osui kauniiseen naiseen linnan ikkunalla, hänellä oli kauniit kiharat hiukset, vaalean ruskea mekko ja hän katsoi minua intensiivisesti... tajusin että tunsin hänet.
Ukki nojasi lähemmäksi ja nauroi "Taisit huomata jo Lauran... Ihan kaunis ilmestys, ja häntä tulimmekin tapaamaan."
Välähdys humahti tietoisuuteni läpi... Tietenkin, Laura, nainen jonka opin tuntemaan edellisenä kesänä kesäleirillä, todella mukava nainen. Miten hienolta hän näytti upeassa mekossaan, hiukset laitettuna, oikein kiharoitakin. Nainen tuli alas portaita juosten ja hän tuli eteeni hengästyneenä ja pitkään vain katsoi.
Ukki katseli meitä hämmästyneenä. "Tunnetteko te toisenne?? Uskomatonta, on tämä maailma pieni." Nyökyttelimme pitkään ja tuijotin Lauran silmiin.
Änkytin jotain "Viime kesänä, olimme kesäleirillä ja ystävystyimme, ja pakko myöntää että on mukavaa nähdä, varsinkin" ja Laura sanoi päälle "Varsinkin täällä... uskomatonta, miten tunnet Ylikuninkaan? Hän on mahtava, ja ne uskomattomat asiat mitä hän voi tehdä, ihmeellinen mies!"
Ukki yski nolostuneena, tiedä oliko tekonolostunut vai oikeasti, mutta jos hän oli todella viisi vuosisataa täällä vaikuttanut, epäilin että kyseessä oli esitystä.
Ukki kumarsi ja esitteli meidät, "Saanko esitellä tyttären poikani Artturi, ja Neiti Laura Kultakutri."
Lauran leuka loksahti auki. "Kuninkaallinen!" ja vaistomaisesti hän niiasi.
ukki nosti hänet ylös kädestä ja sanoi "Kaikki maapallon asukkaat ovat täällä aatelisia, sinäkin jos niin haluat, olet osoittanut hyvää luonnetta ja olen harkinnut myöntää sinulle kansalaisuuden, varsinkin jos lapsen lapseni sitä puoltaa.
Nyökkäsin iloisena, Laura olisi mahtava prinsessa tässä satumaassa. Katselin porttikongin hymyilevän suloisesti, auringon heittävän Lauran hiuksiin säteensä niin että hän tuntui hehkuvan valoa ja vaistomaisesti halasin häntä ja oloni tuntui niin hyvältä ja turvalliselta sinä hetkenä. Laura varovasti halasi takaisin kun tajusin että halasin häntä ehkä liiankin kovaa ja nolostuneena otin askeleen taaksepäin.
Katsoimme toisiamme hymyillen ja ukki naureskeli itselleen.
"Mennään katsomaan paikkoja, meillä on koko päivä."
Hymyilin ukille ja sanoin "no ero ja kaikki, kyllä se siitä."
Hän katsoi minua pitkään, erikoisen pitkään ja sanoi "Tiedätkö mikä minua piristää? Tule!"
Hän vei minut syrjemmäksi juhlista ja ihaili viktoriaanista takkiani ja kertoi että oli muuten harvinaisen osuva vaate juuri tähän tilaisuuteen, ja kiitin vaikka en vielä ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.
Livahdimme kartanolta jossa juhlat oli läheiselle metsikölle ja ukki puristi kävelykeppiään lujasti. Mies täytti 90 ja oli vieläkin hyvässä kunnossa, mikä oli jotain mitä olin aina ihaillut.
"Viisikymmentä vuotta naimississa... tuntuu viideltä sadalta vuodelta. Välillä se on ollut vaikeaa mutta oma harrastukseni on helpottanut asiaa kummasti. Viime aikoina vain se on mennyt vaikeammaksi koska leikkipaikkaani on tunkeutunut ulkopuolisia, ja he eivät ymmärrä vaaroja, he eivät ymmärrä minkälaisella tulella leikkivät."
Nyökyttelin hiljaa odottaen että ukki selvittäisi mistä hän puhui, kun tunsin voimakasta huimausta. Ukki otti kädestäni kiinni ja tuki minua kun kävelimme kapeaa metsä polkua. Puut näyttivät aivan liian isolta ollakseen oulunkylän puita, värit liian kirkkaita helsinkiin. Olin näkevinäni kauriin juoksevan metsässä mutta eihän se ollut mahdollista. Autojen ääniä ei muuten kuulunut, se oli outoa mutta en miettinyt sitä silloin enempää.
"Aluksi siitä tulee paha olo, mutta pian siihen tottuu, muutaman kerran se alkaa tuntua hyvältä." ukki kertoi ja otin tukea puusta ja oksensin. Ukki nappasi puun takaa kävelykepin, samanlaisen kuin hänellä. "Kuulin että harrastat taistelulajeja, hyvä, sillä tämä voi tulla tarpeen."
Otin kävelykepin ja nojasin siihen. "Kiitos, nyt kyllä tarvitsisin enemmänkin mehua, mutta kävelykeppi on myös avuksi, taisin syödä jotain huonoa juhlissa."
Ukki antoi keskiaikaistyylisen pullon jota join ahnaasti, se oli makeaa mietoa viiniä, parasta mitä olin ikinä juonut enkä silloin tiennyt mistä ukki sen löysi, myöhemmin opin saman tempun itsekin.
Ukki nosti keppinsä, pyöritti nuppia puoli kierrosta ja veti kepin sisältä kapean rapier terän esiin.
"Keppisi on myös miekka, mikäli ongelmia tulee. Mutta ei pitäisi tulla, väki kunnioittaa vielä vanhaa kuningastaan."
Aloin nauraa tilanteen absurdiudelle mutta tutkin keppiäni ja totesin keppini todella olevan miekka. Leikkasin ilmaa ja pikkuhiljaa oloni alkoi parantua, itseasiassa hämmästyttävän paljon.
Miekka ja minä olimme yhtä ja kehooni virtasi voimaa, ja paljon. Spontaanisti juoksin puuta päin ja tein voltin taaksepäin ja heti sen jälkeen tajusin miten järjetön temppu se oli, ja vielä järjettömämpää oli se että se onnistui tuosta vaan.
Ukki hymyili. "Olipas hyvä että olet niitä taistelulajeja harjoitellut, eipä tarvitse sinua vahtia enempää."
"Mitä ihmettä oikein tapahtuu, mikä paikka tämä on? Miten pystyin tuohon, huh!" Istahdin alas ja maailma alkoi pyöriä.
Ukki hykertele ja kumarsi minulle "Tervetuloa Arkadiaan!"
Katsoin häntä ja pyörryin.
Heräsin hetken päästä ja kuvittelin että olin nähnyt unta, ja kysyin ukilta mitä tapahtui. Hän auttoi minut ylös ja puhdisti uuden takkini.
"Kärsit jetlagistä, matka tänne tuntuu lyhyeltä mutta oikeasti matka toiseen maailmaan on iso, ja tottumattomana siihen voi keho joutua rasitukseen, varsinkin kun imet koko ajan maan energioita itseesi. Me ihmiset toimimme kuin magneetit ja imemme Arkadian energioita. Kun opit kanavoimaan niitä, voimasi tulee olemaan mittava, mutta varoitan sinua, vaikka täällä onkin kivaa ja niin edespäin, Arkadiaan ei koskaan saa jäädä."
Aloin nauraa sillä luulin ukkini hurahtaneen kokonaan vanhoilla päivillään. Oliko hän tosissaan?
Ukki jatkoi. "Mitä pidempään vietät aikaa täällä, sitä vähemmän muistat maapallon, ja alat muuttua keijukaiseksi, paikalliseksi. Samalla voimasi laskee ja järki, ihmisten suurin voima, katoaa. Jää tänne poikaseni ja tulet hulluksi, samalla kykysi kanavoida Arkadian energioita katoaa, muutut mitättömyydeksi."
Nauruni muuttui hysteeriseksi ja kyyneleet silmissä nauroin kunnes joku mies tuli polulla vastaan. Aluksi en nähnyt kyyneleitteni läpi mitään, kunnes kuivasin silmäni ja näin satyyrin katsovan minua ja ukkia arasti ja hän kumarsi meille ja sanoi
"Tervetuloa teidän armonne, ja teidän armonne vieras."
Pyörryin uudestaan.
Heräsin takan äärestä kun vettä pirskotettiin päälleni. Joku oli riisunut takkini ja nousin istumaan karhuntaljalla.
"Missä olen, kuka olen ja miksi olen?" kysyin tyhmänä, sillä olin totaalisen hämmentynyt.
Satyyri istahti eteeni ja tuijotin häntä typertyneenä.
"Hyvää iltaa, nimeni on kippurasarvi, metsänvartija ja raja-alueiden vartija. Yritän ohjata muukalaiset takaisin maailmaansa, ja yleensä se on ollut helppoa, mutta viime aikoina, parin viime vuoden aikana, homma on mennyt vaikeammaksi koska maailmojemme rajat ovat menneet ohuemmaksi. Oraakkeli sanoo että näin käy 500 vuoden välein, kuten kävi silloin kuin Arkkikuningas Nils saapui maahamme."
Hän pudisti päätään.
"Pahoja aikoja aina seuraa, valtataisteluita, sotia, vallanhimoiset ihmiset tulevat tänne leikkimään jumalia. Toivottavasti ylikuningas toi sinut ylläpitämään rauhaa ja vakautta, mustan prinssin saavuttua asiat ovat menneet huonoon suuntaan."
Katsoin mukavalle lepotuolille jossa Ukki istui. "Musta prinssi?"
Ukki nyökkäsi seinälle jossa oli muotokuva prinssistä mustassa univormussa, vinttikoira vierellään ja koristeellinen miekka kyljellään.
Se oli Max eno. Leukani loksahti auki.
Aloin miettiä tilannetta ja tajusin jotain. "Nyt ymmärrän, tämä on unta, siksi päähenkilöt ovat omasta elämästäni... Vaikuttaa tosi jännältä, taidan kirjoittaa sen ylös herätessäni!"
Ukki hymyili ja otti omenan korista pöydältä ja heitti sen suoraan silmieni väliin.
Pehmeä kipu ja tähdet tuntuivat hyvinkin todellisilta.
"Väitätkö että tämä todella tapahtuu?" sopersin.
Ukki nousi vakavana ja katsoi minua ja astui eteeni ojentaen kätensä.
"On kolme maailmaa, yksi kylmä ja rationaalinen, kova ja todellinen. Toinen on unenomainen, villi ja järjetön, unien maailma, ja kolmas on synkkä ja paha, kuoleman ja pahuuden maailma. Me olemme syntyneet siinä todellisessa jossa muoto on pysyvää ja luonnonlait maahan pultattuja."
Ukki näytti ympärilleen.
"Arkadia taas on unien taso, yhtä todellinen kuin meidänkin maailmamme, mutta täällä aivosi vaikuttavat todellisuuteen, voit muokata luonnonlakeja keskittymällä, siksi meillä joilla on rationaalinen aivo, meillä on suhteettomia voimia täällä."
Mietin ja kysyin "Eikö sitten saman logiikan mukaan tämän maan asukeilla ole suhteettomia voimia meidän maassamme??"
Ukki löi kätensä yhteen ja nauroi, "Perhana, poikahan alkaa tajuta! Aivan juuri niin, kaikki tarinat keijujen maagisista voimista tulee siitä että heillä todellakin on niitä maailmassamme. Ja kuten meillä on vaara muuttua täällä keijuiksi, sama vaara on keijuilla muuttua ihmisiksi, tai jopa puiksi meidän maailmassamme!"
Satyyri jatkoi "Paitsi sillä erotuksella, että Arkadiassa aika juoksee nopeammin, tunti teidän maailmassanne vastaa jopa päivää meidän maailmassamme, voisin viettää vuoden maassasi ja huomata kymmenen vuoden kuluneen täällä. Se ei houkuta."
katsoin ukkia ja kysyin... "eli jos livahdamme juhlista tunniksi..?"
Ukki nyökkäsi "voimme viettää täällä päivän, yhden yön ja yhden päivän."
Hymyilin. "Siksi vaikutat aina niin pirteältä ja hyväntuuliselta, käyt lyhyellä reissulla täällä ja tulet pirteänä kotiin."
"Joo, mutta työt pitää kotonakin hoitaa, ja joskus se on vaikeaa kun kuningaskunta on sodassa ja kukaan varakuninkaista ei osaa hommaansa, keijuja kun ovat..."
Ukki ryhdistäytyi ja otti keppinsä. "aika mennä, tässä on varuskunta lähellä, käydään siellä, saat tutustua yhteen kivaan tyttöön ja kertoa mitä mieltä olet hänestä, pitäisikö karkoittaa pysyvästi vai luottaa häneen."
Nyökkäsin ja puin takkini päälleni.
Ukki vihelsi ja kaksi upeaa arabialaista hevosta tuli paikalle, molemmilla satulat valmiina hienointa käsityötä, toinen hevonen oli musta, toinen valkoinen.
"Mistä nuo ilmestyivät?" kysyin.
"En tiedä, ehkä ne pelästyivät kettua ja heittivät ratsastajansa pois ja tulivat tänne, tärkeintä on se että halusin että he tulevat juuri nyt ja juuri tänne, ja siksi näin tapahtui. Uskon että sinäkin opit tämän taidon nopeasti."
Silmäni loistivat ja kysyin miten, mutta ukki sanoi että löytäisin taidon sisältäni, ja siihen menee muutamia päiviä, mutta vasta sen jälkeen hän voisi opettaa minua.
Hyväksyin asian ja ratsastin hiljaa. Katselin puita ja huomasin että kaikilla tuntui olevan kasvot jotka tuijottivat minua, oksat vaikuttivat käsiltä jonka sormet hamuilivat suuntaamme mutta eivät uskaltaneet koskea. Väriloisto oli kirjava, osa puista omasi vihreät lehdet, mutta punaiset ja keltaiset olivat yleisempia, ja sitten oli mitä ihmeellisempiä värejä, violetteja ja joitakin värejä joita ei taida edes olla olemassa.
polkukin tuntui kiemurtelevan itsekseen, katsoin taakse ja se tuntui näyttävän erilaiselta kuin silloin kun kuljimme siitä. Puun juuret nousivat ja laskivat hitaasti.
"Kyllä, huomasit oikein, kaikki arkadiassa elää, jopa nuo kivet tuolla." Ukki osoitti isoja kiviä jotka sulkivat silmänsä juuri kun katsoin heitä.
Pian vastaan tuli upea ranskalaistyyppinen linna, kauniit vaaleanruskeat tiilet, valkoiset marmoripylväät, kirkkaan puhdasta ja melkein hohtavaa... linna oli henkeäsalpaavan kaunis.
"Ensimmäinen löytämäni linna, olen kyllä noista ajoista kehittynyt, mutta ihan kiva eikö totta?" Ukki kysyi.
Haukoin henkeäni ja kysyin "Ai ihan kiva, tämähän on uskomaton, mitä tarkoitat kehittynyt, löytänyt?"
"Tarkoitan sitä että jos pystyt visualisoimaan jotain arkadiassa tarpeeksi tarkasti, saat sen mitä kuvittelet, ja minä visualisoin tämän, ja siksi sain sen. Jotain hyötyä tietenkin oli arkkitehtuuri opinnoista niin ei linna romahtanut vuosisatojen saatossa."
"Wau... onko tämä siis.. 500 vuotta vanha??" kysyin, ukki nyökkäsi. "Tietenkin joudun välillä poistua linnasta ja kuvitella se remontoituna kun palaan, ja se tapahtuu. Kun kyselen asukkailta he kertovat hirveästä työstä joka remonttiin meni, mutta opit vielä, kaikelle löytyy luonnollinen selitys..." Ukki osoitti kahta tuohtunutta miestä, yhtä mustapukuista ja toista valkopukuista jotka kävelivät linnaan, toinen linkaten ja toinen kuin hänellä olisi ollut selkä kipeä. Kun he huomasivat hevosemme he rupesivat osoittelemaan meitä ja juoksivat luoksemme.
Ukki nousi ratsailta, minä myös ja ukki kiitti hevosten lainasta, ja tajutessaan kuka ukki oli, he syöksyivät maahan ja kumarsivat nöyrinä. He mumisivat anteeksipyyntöjä ja kertoivat miten suuri kunnia oli kun herra ylikuningas ratsasti heidän hevosillaan ja hevoset olisivat meidän jos halusimme niin. Ukki nauroi ettei tarvinnut mitään, hän oli kuningas Nils.
Katseeni osui kauniiseen naiseen linnan ikkunalla, hänellä oli kauniit kiharat hiukset, vaalean ruskea mekko ja hän katsoi minua intensiivisesti... tajusin että tunsin hänet.
Ukki nojasi lähemmäksi ja nauroi "Taisit huomata jo Lauran... Ihan kaunis ilmestys, ja häntä tulimmekin tapaamaan."
Välähdys humahti tietoisuuteni läpi... Tietenkin, Laura, nainen jonka opin tuntemaan edellisenä kesänä kesäleirillä, todella mukava nainen. Miten hienolta hän näytti upeassa mekossaan, hiukset laitettuna, oikein kiharoitakin. Nainen tuli alas portaita juosten ja hän tuli eteeni hengästyneenä ja pitkään vain katsoi.
Ukki katseli meitä hämmästyneenä. "Tunnetteko te toisenne?? Uskomatonta, on tämä maailma pieni." Nyökyttelimme pitkään ja tuijotin Lauran silmiin.
Änkytin jotain "Viime kesänä, olimme kesäleirillä ja ystävystyimme, ja pakko myöntää että on mukavaa nähdä, varsinkin" ja Laura sanoi päälle "Varsinkin täällä... uskomatonta, miten tunnet Ylikuninkaan? Hän on mahtava, ja ne uskomattomat asiat mitä hän voi tehdä, ihmeellinen mies!"
Ukki yski nolostuneena, tiedä oliko tekonolostunut vai oikeasti, mutta jos hän oli todella viisi vuosisataa täällä vaikuttanut, epäilin että kyseessä oli esitystä.
Ukki kumarsi ja esitteli meidät, "Saanko esitellä tyttären poikani Artturi, ja Neiti Laura Kultakutri."
Lauran leuka loksahti auki. "Kuninkaallinen!" ja vaistomaisesti hän niiasi.
ukki nosti hänet ylös kädestä ja sanoi "Kaikki maapallon asukkaat ovat täällä aatelisia, sinäkin jos niin haluat, olet osoittanut hyvää luonnetta ja olen harkinnut myöntää sinulle kansalaisuuden, varsinkin jos lapsen lapseni sitä puoltaa.
Nyökkäsin iloisena, Laura olisi mahtava prinsessa tässä satumaassa. Katselin porttikongin hymyilevän suloisesti, auringon heittävän Lauran hiuksiin säteensä niin että hän tuntui hehkuvan valoa ja vaistomaisesti halasin häntä ja oloni tuntui niin hyvältä ja turvalliselta sinä hetkenä. Laura varovasti halasi takaisin kun tajusin että halasin häntä ehkä liiankin kovaa ja nolostuneena otin askeleen taaksepäin.
Katsoimme toisiamme hymyillen ja ukki naureskeli itselleen.
"Mennään katsomaan paikkoja, meillä on koko päivä."
Comments